Kaiken pitikin mennä juuri näin

Blogia pidempään seuranneet tietävät kuinka kipeä paikka se oli, etten voinutkaan synnyttää lastamme. Aina ajoittain se vieläkin nousee mieleen ja erityisesti tytön ensimmäisten viikkojen aikana tunsin olevani aika tarpeeton ja toisarvoinen – vähemmän äiti.

Nyt kun neljäs kuukausi koputtelee ovella voin olla vain tyytyväinen kaikkeen ja todeta, että tämän pitikin mennä juuri näin. En nimittäin tiedä olisiko pärjännyt hormoonien, imettämisen ja univajeen kanssa yhtä sissinä kuin vaimoni. Sosiaalisen äidin rooli on edelleen hiukan hakusessa, mutta tuntuu viikko viikolta luontevammalta. 

En ole se maailman kärsivällisin äiti (tai ihminen yleensä), joten on hyvä, että tyttö saa mallin myös toisesta äidistä, joka taas on. Minä taas koen olevani herkempi ja intuitiivisempi tytön tarpeille ja mielialalle. 

Mutta tämä äidiksi kasvaminen vie kyllä vielä aikaa. Sana ”äiti” tuntuu edelleen jotenkin hassulta, vaikka sillä nimellä itseäni lapselle kutsun. ”Vanhempi” on taas sellainen sana, jonka koen jo omakseni. 

Olen välillä myös miettinyt tuntisinko tällaista läheisyyttä lastamme kohtaa, jos en näkisi hänessä omia kasvonpiirteitäni. Jossitteluahan se vain on, mutta näin tämä on tuntunut alusta saakka meidän yhteiseltä lapseltamme. Molempien kehojen läpi kulkeneena (tavallaan).