Me ollaan niiiiiiiin raskaana

Verikokeilla varmistettu: ”onneksi olkoon, te olette erittäin raskaana”.

Yritin vielä toppuutella omaa onnellisuuttani ja innostusta siihen asti, että saadaan nuo verikoetulokset, joissa näkyy se hcg-arvo, mutta nyt saa rauhassa tuulettaa.

Meille tulee vauva.

Olettaen siis, että kaikki menee hyvin. Tämä jatkuva pelkääminen onkin ihan kauheaa. Se on kuluttavaa, kylmää pelkoa, joka takertuu kourillaan sydänalasta kiinni ja kuiskuttelee kauhuja. 

Entä jos se menee kesken.

Entä jos sillä on kehitysvamma.

Entä jos se kuolee kohtuun.

Entä jos se kuolee synnytyksessä.

Entä jos.

Niin.

Mutta nyt haluan olla hetken onnellinen.

Onnellinen siitä, että meillä on vihdoin toivoa. Onnellinen siitä, että meillä on varhaisultra-aika kuun lopussa. Kuun lopussa sillä pitäisi olla jo syke.

Voi pahnan pohjimmainen, pysy nyt kiinni ja kasva vahvaksi. Minä en siinä pystynyt auttamaan, mutta ehkä vaimo pystyy. Rumasta ankanpoikasestakin tuli se hieno joutsen. Sinustakin tulee vielä hieno vauva. Meidän vauva.

Meidän lapsi.

Nyt itkettää taas.