Moi sinä siellä!
Siellä se meidän pieni perjantaina näkyi. Nenä ja silmät, kädet ja jalatkin oikeamääräiset. Peukkua vilkutteli ja vispasi, pyöri ja heilui niin kovasti, että meni hetken löytää syke ja mitata niskaturvotus. Kaikki näytti oikein hyvältä. <3 Melkein odotin itkeväni liikutuksesta, mutta silmät pysyikin kuivana. Sen sijaan olisin halunnut tuijottaa sitä ultrakuvaa vaikka kuinka kauan!
Ihan käsittämätön ajatus, että kuudessa viikossa tyyppi on kasvanut reilu sentistä vajaaseen kymmeneen senttiin. Siinä on melkoinen tohina päällä. Vielä hurjempaa on ajatella, että jotkut huomaavat vasta nyt olevansa raskaana(!). Vaimon vatsa on jo sen kokoinen ja muotoinen, että ei ihan heti jää arvailuksi mitä siellä vatsassa tapahtuu.
Ainut mikä herätti kätilön huolen – ja sai kutsumaan myös lääkärin paikalle – oli ultrakuvissa näkyvät myoomat. Nehän olikin jo aiemmin meillä tiedossa, mutta nyt estrogeenin vaikutuksesta kaikki kolme olivat kasvaneet muutaman sentin. Suurin on melkein nyrkin kokoinen ja sen tuntee helposti navan toiselta sivulta kovana paukkuna. Ihmeteltiinkin, että miksi vatsa on niin toispuoleisen tuntuinen, mutta luulimme sen johtuvan kohdun asennosta. Se onkin se suurin myooma. Ultrakuvien mukaan ja oireiden puuttuessa tilannetta kuitenkin seurataan. Myoomat ovat kuulemma yleensä täysin vaarattomia, kun ne eivät pullistu kohtuonteloon (kuten tässä tapauksessa), mutta saattavat aiheuttaa aikaisin jo ahtauden tunnetta vatsassa ja vaikeuttaa alatiesynnytystä (riippuen missä kohtaa myoomat on).
Henkilökohtaisesti toivon ettei keisarileikkaukseen jouduttaisi, koska lähipiiristä seuranneena toipumisaika on valtavan pitkä. Muru ei osannut sanoa asiaan juuta eikä jaata, koska kumpikin vaihtoehto kauhistuttaa. Pääsimme kuitenkin nyt sitten tihennettyyn seurantaan, eli 20. raskausviikon jälkeen ultria on tiheämmin ja tilannetta tarkkaillaan. Saimme ajat seuraaville ultrakäynneille ja ihan valtavaksi harmikseni rakenneultra osuu juuri työmatkani päälle. Harmittaa aivan hirveästi! Olisin halunnut olla paikan päällä näkemässä saadaanko me pieni dude vai dudette.
Ennen viikonloppua myös päättyi murun lamauttava pahoinvointi. Ihanaa! Viikonloppuna oli mahtavaa päästä käymään yhdessä Kaapelitehtaan Design messuilla ja syömässä keskustassa. Muutamaan viikkoon ei ollakaan tehty mitään sellaista, puhumattakaan syöty ns. normaalia ruokaa. Kotonakin on helpompaa, kun koirien ulkoiluttajia on jälleen kaksi.
Uusina oireina on sen sijaan ”ähkyily” eli pienikin ruokamäärä aiheuttaa ähkyn tunteen ja suussa maistuu jatkuvasti rauta. Heh. En muutoin näitä tänne raportoisi, mutta mieli on jännä ja unohtaa helposti, ja haluan pistää näitä muistiin. Toinen kolmannes on jo menossa ja se tuntuu ihan käsittämättömältä.