Tarpeeksi äiti

Meidän pieni on jo kaksiviikkoinen.

Se kasvaa päivä päivältä ja näyttää yhä enemmän vauvalta eikä vastasyntyneeltä. Vaipparutiinit, syömiset, nukkumiset. Kaikki ovat hiljalleen ajautumassa omiin uomiinsa, joita myös arjeksi kutsutaan. Minä olen saanut uuden työpaikan, missä olen koeajalla. Nukun kotona vierashuoneessa, sillä vauvan yösyömiset valvottavat minuakin korvatulpista huolimatta. Turhaan me molemmat valvomme, koska minä en voi juurikaan vauvaa ruokkia.

Olin aika yllättynyt siitä, kuinka vaimoni ilmoitti jo varhaisessa vaiheessa haluavansa imettää. Itse olen sen aina kokenut (raskaushaaveistani huolimatta) kaikkein vaikeimpana asiana äitiydessä. En osaa ajatella kehoani ja rintojani ruokkimassa ketään, ja ajatuskin imettämisestä puistattaa. Vaimolleni se on tullut taas hyvin luontevasti ja käytännönläheisesti: tätähän varten rinnat ovat.

Vauva syö hyvin ja paljon(!). Pullostakin on jonkin verran annettu emmekä ole antaneet täysimetyshysteerikkojen sekoittaa päätämme, vaan haluamme vain, että vauva saa syödäkseen ja me kaikki pysymme siinä sivussa järjissämme. Eilen kuitenkin pitkän työpäivän jälkeen löysin itseni tilanteesta, jota osasin jo odottaa ja pelätä: minä en kelpaa.

Tuntui vaikealta hyväksyä, että koko työpäivän kotiin pääsyä odotettuani minua ei siellä pieni kaipaakaan. Se itkee hysteerisesti sen vartin ajan, jonka vaimoni käyttää kaupassa piipahtaakseen. Rauhoittuu vasta vaimoni rinnalle, joka häthätää ehti takin päältään riisua. Ulkoilutan siis koiria, tyhjennän tiskikonetta, steriloin rintapumpun osia, pesen pyykkiä pyykkiä pyykkiä, teen ruokaa. Teen koko ajan kaikkea muuta paitsi vauvan kanssa olemista, koska minun rinnalleni ja syliini se ei haluakaan (juuri nyt) rauhoittua.

Tekee kipeää, vaikka tätä osasi odottaa.

Tämä äiti ei ole juuri nyt tarpeeksi äiti.

hyvinvointi mieli lapset vanhemmuus

Viikon vanha äiti

Olen ollut äiti reilu viikon.

En vieläkään oikein ymmärrä sitä. Toisaalta tuntuu, että tuo nyytti on ollut meillä paljon paljon kauemmin. Välillä taas ehdin unohtaa koko lapsen olemassaolon, kunnes hätkähdän taas siihen todellisuuteen, että tuossa se on. Tuossa se todella nyt on.

Olen haaveillut äitiydestä aina. Enemmän tai vähemmän. Muistan kun teini-ikäisenä itkin karvaasti sitä, että lesbona minusta ei tulisi koskaan äitiä. Pelkäsin tulevaisuutta ja sätin itseäni, yritin kaikkeni, että saisin tämän ”taipumuksen” itsestäni katoamaan. Olin mielestäni iljettävä. Sittemmin parikymppisenä, oman identiteettini jo hyväksyneenä, parikin lääkäriä diagnosoi gynekologisen ongelman, joka (yhtä lääkäriä suoraan lainatakseni) ”estäisi lapsen saannin luomuna, jos edes hedelmöityshoidoilla”. Itkin uudelleen. En käsittänyt miksi näin käy. Myöhemmin useampi lääkäri on kumonnut tuon kyseisen diagnoosin (ja löysin muun syyn oireilleni), mutta kuten kävi ilmi ei kehoni osaakaan tehdä lasta.

Vieläkään en tiedä, miksi kehoni ei osannut pysyä raskaana. Miksi se aina hylkäsi kaiken. Mitään vikaa minusta ei ole löydetty eikä tulla löytämäänkään.

Tuo pieni lapsi tuossa parin metrin päässä, unentuoksuinen ja vähän väliä hymyilevä, kastanjatukkainen söpöläinen on sellainen lääketieteellinen ihme, että vähemmästäkin voisi hurahtaa uskonnolliseksi. Kaikki todennäköisyydet olivat tuota lasta vastaan. Kaikki. Hitaimmin ja huonoiten kehittynyt alkio. Viimeinen pakkasessa. Muistan kuinka itkin ja huusin, että heittäkää se vaikka roskiin, aivan sama. Minä en yhteenkään hoitoon enää lähde. Miten vaimoni joutui hyvin hyvin lyhyessä ajassa käymään lävitse ne kaikki odotukset ja tunteet, jotka liittyvät kehon muuttumiseen raskauden myötä. Minä olin valmistautunut niihin lapsuudesta saakka, hän ei.

Siinä se silti on. Pyöreäposkisena, täydellisenä. Nukkuen vaimoni rintaa vasten onnellisena, maha täynnä maitoa.

Minun pieni tyttäreni, sinua on odotettu kokonainen ihmisikä. Ihanaa, kun olet vihdoin täällä.

perhe raskaus-ja-synnytys lapset vanhemmuus