Ajatusten palasia

Mieli tekisi tallentaa tänne blogiin enemmänkin ajatuksia, mutta suurin osa niistä ei osaa jatkua yhtä lausetta pidemmälle. Ne ovat lyhyitä huokauksia, joskus myös nyyhkäyksiä. En osaa muodostaa niistä järkevämpiä kokonaisuuksia, kuin vain muutamia sanoja. Kerään nyt siis niitä tähän.

                        _____________________

Miten ihanaa on, kun vauvalla on iltavilli ja iltaisin minäkin pääsen osalliseksi siitä tyypistä, joka vaimon vatsassa kasvaa. Liikkeet näkyvät nyt jo omin silminkin ja vatsan iho näyttää täsmälleen Alien-elokuvalta. Pelottavaa ja jännittävää yhtä aikaa. Muutama päivä sitten kuulin sydämensykkeet pelkästään painamalla korvan vatsaa vasten. Ihmeellinen tunne.

                        _____________________

Huolettaa vaimon keisarileikkaus ja siitä parantuminen. Toivon, että kaikki menee hyvin. En voi muuta kuin toivoa.

                        _____________________

Pelkään, että jotain menee vikaan. Nyt tai myöhemmin. Olen niin pessimisti, niin maan rakoon potkittu tässä lapsettomuudessa, että ei mene päivääkään ilman ajatusta ”entä jos se kuoleee, entä jos jotain sattuu”. 

                        _____________________

Pelkään olevani toisarvoinen vauvalle. Tiedän, että olen, tietenkin, koska synnyttävä äitihän se tärkein kuitenkin on. Silti tuosta roolista on (edelleen) vaikea luopua, sillä siihen ajatukseen olen kasvanut. Olen aina, niin kauan kuin muistan, kuvitellut itseni äitinä, en Toisena Äitinä. Tiedän, että tämä roolinmuutos ei ole vaimolleni yhtään sen helpompi, mutta omat ajatukset nyt tapaavat tanssia sen lähimmän, oman, navan ympärillä. En osaa hahmottaa rooliani vauvan syntymän jälkeen, sillä minä olen vauvalle siinä vaiheessa vain ylimääräinen olento ja vaimoni on se, kenen tuoksun vauvakin jo tuntee. Kenen sydämensykkeeseen vauva on tottunut, ääneen, liikkeisiin ja kehoon. Minä en ole vielä kukaan ja se tuntuu yllättävän pahalta, vaikka järjellä tiedän asioiden muuttuvan. Jossain vaiheessa minä saatankin kelvata vain ja ainoastaan iltasatuun, nukkumaan, leikkimään. Näitä tunteita on silti vaikea järjellä pilkkoa.

                        _____________________

Keisarileikkauksen jälkeen minä saan viettää vauvan kanssa ensimmäiset pari tuntia. Se tuntuu todella tärkeältä, vaikka vaimoni onkin asiasta (puolileikillään) mustasukkainen. Yritän kuvitella sitä tunnetta, kun sen puseroni alla möngertääkin meidän pieni tyyppi, meidän pahnanpohjimmainen, joka taisteli kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Minkähän näköinen se on? Onkohan sillä tukkaa? Itkettää jo nyt.

                        _____________________

Adoptiopaperit tulivat muutama päivä sitten. Siinä on omat sarakkeensa adoption hakijalle ja biologiselle äidille. Vihlaisi nähdä sana ”biologinen”. Minähän se olen. Jäin myös tuijottamaan mieli tyhjänä perustelu-saraketta. Mitä tässä nyt pitäisi perustella? Se on minun lapseni. Kaikin tavoin. Se on meidän lapsemme, yhteinen. Kaikin tavoin. En tiedä voinko kirjoittaa papereihin siitä, että kyseessä on minun alkioni. 

Samaan syssyyn olen miettinyt kerrotaanko lapselle asiasta ja jos, niin milloin? ”Sinut on tehty minusta ja toinen äiti rakensi sinut loppuun, tarjosi paikan kasvaa ja kehittyä.” Kuinka paljon soluilla on merkitystä? Vanhemmuus ei mielestäni ole koskaan pelkkää biologiaa, vaan  90% tekoja. Onko se silti järkytys lapselle myöhemmin, jos hän saakin kuulla olevansa biologisesti minun? 

Puheenaiheet Raskaus ja synnytys Vanhemmuus Ajattelin tänään

”Mikset ole jo valmis!”

”Kai sulla on joku huppari sit synnärille, et saat vauvan heti ihokosketukseen?”

”Eiks teillä ole laukkua pakattuna jo? Meillä oli neljä kuukautta ennen laskettua aikaa!”

”Kannattais varmaan niitä vaippojakin ostaa jo..”

”Et sä pärjää mitenkään tuolla määrällä harsoja!”

”Ettehän sitä lattialle sitten laita, kun koirat pääsee siihen koppaan.”

Yhdeksän viikkoa laskettuun aikaa ja koko muu maailma tuntuu elävän siinä todellisuudessa, missä vauva tulee justnythetieikäkohta. Siinä todellisuudessa meidän pitäisi olla myös valmiimpia ja valmistautuneempia. Katson vauvan huonetta ja siellä on edelleen naulaa, vasaraa ja muuta remonttitarviketta. Lahjoituksena saadut lastenvaatteet ovat epämääräisissä kasoissa, vaikka ne piti järjestelmällisesti koon mukaan vaatekaappiin laittaa. Roikkuva kehto on edelleen kesken.

Yleensä valmistaudun hyvin neuroottisesti Tärkeisiin Asioihin, hyvissä ajoin ja reippaasti etukäteen. Suunnittelen, vatvon ja pohdin. Nyt en kuitenkaan enää osaa (ja tämä vaikutus on näkynyt muillakin elämän osa-alueilla). Olen hajamielinen, olemme molemmat hajamielisiä, ja haluaisin vain päivät pitkät makoilla sängyssä käsivarsi vaimon vatsan ympärillä. Vauva pyörii ja hyörii jo niin paljon ja niin isona, että se näkyy vatsan lävitsekin, kun asentoa vaihdetaan ja liskodiskoillaan iltavilliä. Vauva tuntuu jo tutulta minullekin. Tyypiltä, omalta persoonaltaan, jolla on maailman kaunein nimi(kin). 

En osaa suunnitella syntymän jälkeisiä viikkoja, koska ne ovat niin vieraita. Kalenterissa se lukee isoilla kirjaimilla sydämen kera ja olen putsannut työasioita sen jälkeen pois. Vastaan vain aina ja kaikkialle ”ei oo ei tuu”. En tuu, meille tulee vauva. Perheenlisäystä. Muksu. Mukelo. Baby.

Nimiäisiä kyllä suunnittelen, sillä juhlien järjestäminen on tuttua, sen minä osaan. Mutta kaikki sitä ennen, se arki ja sen pyörät ympyrät tuntuu niin abstrakteilta. Semmoisilta, mitä muille tapahtuu ja on tapahtunut. Joihin kuuluu imetysmaratoneja, maidontuoksuisia vaatteita, puklurättejä, mustia silmänalusia, huolta ja murhetta (”entä jos se tukehtuu!”). Minä olen isyysvapaalla enkä oikein vieläkään tiedä mitä se konkreettisesti tarkoittaa. Enhän kuitenkaan ole isä, vaan äiti. Se Toinen äiti.

Perhe Raskaus ja synnytys Vanhemmuus