Mieli tekisi tallentaa tänne blogiin enemmänkin ajatuksia, mutta suurin osa niistä ei osaa jatkua yhtä lausetta pidemmälle. Ne ovat lyhyitä huokauksia, joskus myös nyyhkäyksiä. En osaa muodostaa niistä järkevämpiä kokonaisuuksia, kuin vain muutamia sanoja. Kerään nyt siis niitä tähän.

                        _____________________

Miten ihanaa on, kun vauvalla on iltavilli ja iltaisin minäkin pääsen osalliseksi siitä tyypistä, joka vaimon vatsassa kasvaa. Liikkeet näkyvät nyt jo omin silminkin ja vatsan iho näyttää täsmälleen Alien-elokuvalta. Pelottavaa ja jännittävää yhtä aikaa. Muutama päivä sitten kuulin sydämensykkeet pelkästään painamalla korvan vatsaa vasten. Ihmeellinen tunne.

                        _____________________

Huolettaa vaimon keisarileikkaus ja siitä parantuminen. Toivon, että kaikki menee hyvin. En voi muuta kuin toivoa.

                        _____________________

Pelkään, että jotain menee vikaan. Nyt tai myöhemmin. Olen niin pessimisti, niin maan rakoon potkittu tässä lapsettomuudessa, että ei mene päivääkään ilman ajatusta ”entä jos se kuoleee, entä jos jotain sattuu”. 

                        _____________________

Pelkään olevani toisarvoinen vauvalle. Tiedän, että olen, tietenkin, koska synnyttävä äitihän se tärkein kuitenkin on. Silti tuosta roolista on (edelleen) vaikea luopua, sillä siihen ajatukseen olen kasvanut. Olen aina, niin kauan kuin muistan, kuvitellut itseni äitinä, en Toisena Äitinä. Tiedän, että tämä roolinmuutos ei ole vaimolleni yhtään sen helpompi, mutta omat ajatukset nyt tapaavat tanssia sen lähimmän, oman, navan ympärillä. En osaa hahmottaa rooliani vauvan syntymän jälkeen, sillä minä olen vauvalle siinä vaiheessa vain ylimääräinen olento ja vaimoni on se, kenen tuoksun vauvakin jo tuntee. Kenen sydämensykkeeseen vauva on tottunut, ääneen, liikkeisiin ja kehoon. Minä en ole vielä kukaan ja se tuntuu yllättävän pahalta, vaikka järjellä tiedän asioiden muuttuvan. Jossain vaiheessa minä saatankin kelvata vain ja ainoastaan iltasatuun, nukkumaan, leikkimään. Näitä tunteita on silti vaikea järjellä pilkkoa.

                        _____________________

Keisarileikkauksen jälkeen minä saan viettää vauvan kanssa ensimmäiset pari tuntia. Se tuntuu todella tärkeältä, vaikka vaimoni onkin asiasta (puolileikillään) mustasukkainen. Yritän kuvitella sitä tunnetta, kun sen puseroni alla möngertääkin meidän pieni tyyppi, meidän pahnanpohjimmainen, joka taisteli kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Minkähän näköinen se on? Onkohan sillä tukkaa? Itkettää jo nyt.

                        _____________________

Adoptiopaperit tulivat muutama päivä sitten. Siinä on omat sarakkeensa adoption hakijalle ja biologiselle äidille. Vihlaisi nähdä sana ”biologinen”. Minähän se olen. Jäin myös tuijottamaan mieli tyhjänä perustelu-saraketta. Mitä tässä nyt pitäisi perustella? Se on minun lapseni. Kaikin tavoin. Se on meidän lapsemme, yhteinen. Kaikin tavoin. En tiedä voinko kirjoittaa papereihin siitä, että kyseessä on minun alkioni. 

Samaan syssyyn olen miettinyt kerrotaanko lapselle asiasta ja jos, niin milloin? ”Sinut on tehty minusta ja toinen äiti rakensi sinut loppuun, tarjosi paikan kasvaa ja kehittyä.” Kuinka paljon soluilla on merkitystä? Vanhemmuus ei mielestäni ole koskaan pelkkää biologiaa, vaan  90% tekoja. Onko se silti järkytys lapselle myöhemmin, jos hän saakin kuulla olevansa biologisesti minun?