Äitiyspakkauksen hurmaa

Haettiin äitiyspakkaus alkuviikosta ja olihan se jännää. Ulkomaisille kollegoille on ollut kiinnostavaa selittää, että kuinka meillä Suomessa tosiaan kaikki saavat halutessaan tuollaisen perheen starttipaketin, jonka avulla lapsen saa vaatetettua ja hoidettua. Vielä kiinnostavampaa on ollut kertoa, kuinka se laatikko on hyvin monelle vauvalle myös ensimmäinen peti ja laatikon mukana tulee tosiaan ihan patjakin.

Vaatteita meille on tullut lahjoituksena ystäviltä jo aika paljon ja uskoisin jouluna myös pakettien sisällön keskittyvän vauvatarvikkeisiin (ellei sitten hienoinen metapuheeni vaatteiden tarpeettomuudesta ole mennyt perille). Ihaninta kuitenkin äitiyspakkauksessa oli mielestäni kuosit ja värit. Jokainen vaatekappale ja tarvike olisi ollut juuri sellainen, johon olisin itsekin voinut rahani laittaa. Erityisesti rakastuin lämpöpussiin. Pöllökuosit olivat myös tällaisen pöllöfanin mieleen.

Joiltain vauvapalstoilta olin aiemmin lukenut kitinää siitä, kuinka tyttölasta ei noihin vaatteisiin voi pukea, koska ”poikien värit”. Olen tästä jauhanut ennenkin etten ymmärrä tuota värien sukupuolittamista. Rakastan turkoosia ja maanläheisiä sävyjä, joten lapseni tulee olemaan puettu myös näihin väreihin siihen asti, kunnes osaa itse kieltäytyä niistä. Pinkkiä ja Hello Kittyä en osta oma-aloitteisesti, ellei tyttäreni ryhdy sitä väen vängellä vaatimaan.

Mutta on se kyllä niin erityisen hienoa, että on oikeutettu saamaan valtiolta vastaavan avustuspaketin. Monelle perheelle se on varmasti tervetullut, sillä itsekin olen jo googlettanut ”paljonko vauva tarvitsee vaatteita”, sillä en tiedä yhtään millaista tahtia vaatteita vastasyntyneellä ja hippasen vanhemmalla kuluu. Tietenkin, jos vauva on samanlainen pulauttelija kuin minä aikoinaan, joutuu paitoja ja muita vaihtamaan tiuhaankin tahtiin.

Äitiyspakkauksen laatikko tulee meilläkin myös ensipediksi. Saamme pinnasängyn lahjoituksena, mutta se ei oikein mahdu järkevästi makuuhuoneeseemme. Vaimoni yöunia varjellaksemme nukutamme vauvaa makuuhuoneessamme niin kauan kuin on tarvis ja siirrämme pinnasänkyyn vasta, kun näyttää siltä, ettei kummankaan meistä tarvitse pomppia pitkin asuntoa yötä myöten.

Innostuin roikkuvasta kehdosta jo kuukausia sitten ja aiomme nyt joululomalla ommella itse äitiyspakkauksen laatikon ympärille kankaat ja roikottamissysteemin. Olen lukenut myös, että roikkuva kehto on koliikki- ja refluksivauvoille helpotus, ja haluan varautua myös siihen. Käytettynähän noita kehtoja saisi myös ihan järkevään hintaan, mutta koska olemme tällainen DIY pariskunta, päätimme tehdä sen itse. Roikkuva kehto myös on sivuvaunua järkevämpi ratkaisu koirien kannalta, sillä toinen koiristamme on kova ”hoitamaan” vauvoja ja haluaisi nuolla vauvaa ihan koko ajan. Roikkuvaan kehtoon koira taas ei pääse, hömelö pelkuri kun on. <3 Tällainen virkattu kehto olisi ihan unelma, mutta en usko hermojen kestävä tuollaista käsityötä. Postauksesta sain kuitenkin hyvän vinkin kestävyyden testaamiseen: kokeilee riittävän painavalla kahvakuulalla. 

Perhe Lasten tyyli Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

Katkeruudesta

Tänä aamuna olen miettinyt katkeruutta, joka periytyy sukupolvelta toiselle. Sellaista katkeruutta, joka myrkyttää mielen niin hitaasti ja salakavalasti, ettei välttämättä edes huomaa sen imeytyneen koko persoonallisuuteen. Mietin isoäitiäni ja isovanhempia yleensä. Millaisia kokemuksia heillä on ollut sotien jälkeen ja miten se on vaikuttanut siihen, kuinka omien vanhempieni sukupolvi kasvatettiin. Oli viinaa ja väkivaltaa. Turvattomuutta ja ahdistusta. Kulisseja, joita ylläpidettiin hampaat irvessä, koska niin kuului tehdä. Samaa tehtiin myös omassa lapsuudessani.

Muistan lapsuudestani ja nuoruudestani myös sen jatkuvan turvattomuuden tunteen. Kuinka uudestaan ja uudestaan jouduin pettymään äitini kykyyn suojella ja varjella lastaan kokemuksilta, jotka eivät lapsen elämään kuulu. Kuinka yritin hakea turvaa, mutta se torjuttiin kerta toisensa jälkeen. Ajan myötä se luottamus on kadonnut kokonaan. Hänen äitiinsä, eli isoäitiini, luotin taas kuin vuoroveteen ja maan vetovoimaan. Se oli peruskalliomaista, järkähtämätöntä rakkautta, johon muistan luottaneeni kuin siihen, että aurinko nousee idästä, taivas on ylhäällä ja maa jalkojen alla. 

Vasta aikuisempana olen kuullut niistä kitkeristä sanoista, joita hän omalle äidilleni eli omalle lapselleen on sanonut. Äitiydestä, vanhemmuudesta, naiseudesta. Kuinka isoäiti arvosteli valintoja ja päätöksiä, vähätteli, ja antoi ymmärtää tietävänsä kaiken aina niin paljon paremmin.

Tajusin vasta tänä aamuna, että entäpä jos oma turvattomuuteni johtuu äitini turvattomuudesta. Hänkin joutui kasvamaan perheessään liian nopeasti aikuiseksi, näkemään alkoholismia ja väkivaltaa. Ehkä äitini myös pettyi omiin vanhempiinsa ja heidän kyvyttömyyteensä suojella lastaan siltä pahalta.

Ajatus oli pysäyttävä, hengästyttävä kokemus. 

Mietin isoäitiäni lapsena sodan jaloissa. Sitä ahdistusta ja turvattomuutta mitä tuohon aikaan on imeytynyt isoäidin luihin ja ytimiin. Onkohan turvattomuus istutettu tuolloin vai jo aiemmin? Onko se perua jo isoäidin vanhemmilta ja heidän vanhemmiltaan? Onko se sukupolvien ylitse ulottuva koura, joka on jäädyttänyt lasten luottamuksen vanhempiinsa?

Kun katson äitini sisaruksia nykypäivänä, näen heissä niin paljon vihaa. Vihaa ja katkeruutta menneisyyttä ja nykyisyyttä kohtaan. Se näyttäytyy kitkeryytenä ja pisteliäisyytenä kaikkia kohtaan, kuin liian karhea villapaita, jonka haluaa nopeasti yltään pois. Mikään ei ole koskaan hyvin.

Päätin aiemmin jo ihan muissa asioissa, kasvatukseen ja identiteettiin liittyvissä seikoissa, etten päästä itsestäni eteenpäin minulle välitettyjä kokemuksia. Haluan päättää itseeni myös tuon katkeruuden ja turvattomuuden. Se päättyy minuun ja teen kaikkeni, ettei oma lapseni saa koskaan kokea omassa lapsuudessaan sellaista.

Se päättyy minuun.

Suhteet Ystävät ja perhe Vanhemmuus Ajattelin tänään