Aika on kummallinen juttu. En jaksa lakata hämmästelemättä miten se yhtenä hetkenä on kuin liisteriä ja liimaa, joka vanuu ja vonuu, eikä etene sitten millään. Sitten toisaalta se on silmänräpäys, joka hyppää eteenpäin niin ettei itse mukana pysy. Tällaiselle jatkuvasti tulevaisuudessa elävälle ja ”sitten kun” elämää suunnittelevalle onkin aina hämmästeltävää, kun ne tulevaisuuden jutut ovatkin nyt tässä.

Nytkin ajatukset ovat koko ajan ensi keväässä ja kaikessa tulevassa. Suunnittelen ja vatvon ja valvon, mietin ja suunnittelen. Armas vaimoni onneksi saa minut aina pysähtymään enemmän hetkeen vetämällä hihasta ja sanomalla ”ei vielä”. Miten niin ei vielä?! Mennään jo!!

Ensimmäiset liikkeet ovat myös alkaneet jo tuntumaan. Sunnuntaina koiralenkillä muru kysyi ”niin miltä ne liikkeet sitten tuntuu?” Mistäpä minä tietäisin, nauroin. Enhän itse päässyt koskaan siihen pisteeseen. Toistelin siis vain kuulemaani ja lopulta pyysin kuvailemaan miltä ne tuntemukset tuntuvat.

”Kuin suoli vaihtaisi asentoa”. 

Nauroin katketakseni, että todennäköisesti se on sitten vauva.

Sunnuntain jälkeen niitä asennonmuutoksia on tuntunut enemmänkin. Minä en niitä vielä harmikseni voi vatsan päältä kokeilla, mutta pian kai sekin on edessä. 

Tulevaisuuden suunnitteluuni liittyy olennaisesti myös vauvan perinnöllisten ongelmien ennakoiminen. Olen itse ollut paha koliikkivauva ja kärsin refluksista vielä aikuisenakin. Perinnöllisyys näissä on korkea, joten olen suunnitellut jo ennakkoon mm. ensisänkyä, joka voisi omalta osaltaan auttaa sekä vauvaa että vanhempia. Perinnöllisyys on myös ollut mielessä siihenkin suuntaan, että mietin periikö vauva minun levottoman mieleni. Sellaisen ”kaikkimullehetinyteikähuomenna”, jota joudun itse suitsimaan itsessäni vielä aikuisenakin. Malttamattomuus. 

En sanoisi olleeni vilkas lapsi, fyysisesti ainakaan, mutta verbaalisesti ja mielikuvitsellisesti. Kuinkahan paljon dude/dudette perii tuota ominaisuutta? Toivon tosin hartaasti, että lapsi imisi itseensä myös murun rauhallisuutta, koska meidän perhe ei välttämättä tarvitse yhtään ylimääräistä tättähäärää. 

Sukupuolen tietämistä odotamme myös hartaasti. Nythän sen varmaan jo näkisi, mutta seuraava ultra on vasta melkein kolmen viikon päästä viikolla 20. Nimet meillä tosin on jo mietittynä valmiiksi niin tytölle kuin pojalle. Tytölle tosin kaksikin eri vaihtoehtoa, mutta pojan nimi on jo aika lukkoon lyöty. Poikaa kovasti toivomme, ja jos vanhan kansan uskomuksiin on luottaminen (vatsan muoto, linea negra), se sieltä on myös tulossa. Itsellä on myös kummallinen tuntuma siitä, että poika se on. Tosin oman tuurini tuntien se on sitten tyttö. 😉 Eikä siinäkään mitään vikaa ole! Haluaisin vain mieluummin kasvattaa yhden kunnollisen miehen, kuin yhden kunnollisen naisen lisää.