Koska sehän on jo tuollainen VAUVA. Jäntevä, kiljahteleva, kääntyvä ja kikatteleva vauva, joka tuntuu jo enemmän sellaiselta Oikealta Lapselta ihmistaimen sijaan. Kuusi kuukautta on pian jo täynnä ja paljon on ehtinyt tapahtua. (En ole vain kokenut niitä vain tarpeelliseksi tänne kirjata, vaan olen kirjoitellut enemmän vauvakirjaan ajatuksia, mietteitä ja päivämääriä muistiin.)

Kirjoitustaukoon on osittain myös vaikuttanut henkisesti raskas kesä (vauvasta tosin riippumaton), joka vei osaltaan voimia sosialisoida täällä blogin puolella. Meillä on myöskin valvottu. Tyttö ryhtyi neljä kuukautta täytettyään valvottamaan meitä äitejä oikein kunnolla, eikä vieläkään ole oikein selvää miksi, sillä oireet täsmäsivät välillä hampaisiin, välillä liikkumiseen, välillä vatsavaivoihin. Mene ja tiedä. Hampaita on mielestäni ollut tuloillaan jo viikko kaupalla, mutta mitään ei pilkistä.

Mutta liikutaan senkin edestä, voi pojat!

Tyttö on ikäisekseen kovin pullea ja muutenkin suurikokoinen, joten kääntyminen tuli vähän yllätyksenä tuossa pari viikkoa sitten. Yhtäkkiä tyttö vain hoksasi sen jujun ja välillä jaksaakin kääntyillä. Se ei vain suju läheskään niin nopeasti kuin hän ilmeisesti toivoisi – kärttyisestä kiljunnasta päätellen. Sätkiminen, vellaaminen ja keinuminen taas kiinnostaa senkin edestä. Liikkuminen on osaltaan varmasti vaikuttanut uneenkin ja tästä syystä olen itse joutunut häätämään itseni vierashuoneeseen nukkumaan. Olen yrittänyt auttaa pahimpina öinä parhaani mukaan, mutta toistaiseksi 9 kertaa kymmenestä synnyttänyt äiti (koska maito) toimii parhaiten. 😉

Allergioita on löytynyt myös, mutta onneksi vain yksi selkeä, jota on helppo välttää. Kiinteitä on maisteltu myös tasaisesti heinäkuusta alkaen ja oikeita annoksia on syöty reilu viikon verran, koska huomattiin sen ahkerasta imetyksestä huolimatta helpottavan yöhulinaa. Sinänsä tämä on jännä juttu, koska maitoa tulee jopa pakkaseen asti, mutta ilmeisesti meidän neiti suursyömäri tarvitsee vain enemmän. Äiteihinsä tullut. (omnom)

Kaiken kaikkiaan meillä on kuitenkin ollut aika ihanaa. Tasapaino meidän vanhempien roolien välillä on löytynyt ja minäkin olen löytänyt oman tapani olla äiti. Vaimoni mukaan tämä on ollut hänen elämänsä parasta aikaa, joten win win kaiken kaikkiaan. Matkustan tässä itse juuri junassa tätä kirjoittaessani ja ikävä kotiin on kova. Silti koen jotenkin hirveän palkitsevaksi sen, että voin huolehtia perheen taloudellisesta tilanteesta, omasta urastani ja perheestäni. Että voin mahdollistaa sen, että vaimoni saa elää sitä elämänsä parasta aikaa mahdollisimman pitkään. Kuten edellisessä postauksessani kirjoitinkin, kaipa tämän piti mennä juuri näin. <3