En koskaan kuvitellut, että löytäisin jonkun, jota jaksaisin katsella vuodesta toiseen. Tai joka jaksaisi minua. Kuvittelin aina, että ehkä parin vuoden ajan töllöilen aina jonkun kanssa, kunnes on aika vaihtaa ja nostaa kytkintä. Edellisissä suhteissani ei varsinaisesti olekaan ollut kehumista, vaan mielenterveysongelmia ja muita rapsakkaita kylkiäisiä on ollut enemmän kuin tarpeeksi. Ja sitten on ollut niitä, joiden kanssa vain ei tule toimeen ja jotka nostavat itsestä ne huonoimmat puolet esille.

Sitten on tämä minun armas vaimoni. 

Vietimme viikonloppuna kolmatta hääpäiväämme ja kävimme maakuntamatkailemassa. Kompromissina yövyimme teltassa, koska armas vaimoni rakastaa eräjormailua, mutta nykyisessä ”siunatussa tilassaan” ei jaksa kantaa rinkkaa tai kiivetä maastossa pitkiä matkoa. Puhumattakaan pahoinvoinnista, joka rampauttaa illalla tehokkaasti. Itse taas nukkumisvammaisena (kylmäkuumaäänekästämiksituollajokukuorsaahyitäälläonitikoitaapuamäensaaunta) olen kehittänyt keinoja selvitä myös telttamajoituksesta (ilmapatja, kuulosuojaimet [kyllä, ampumatarkoitukseen, koska korvatulpat on tyhjän kanssa], talvimakuupussi ja kerrasto kesälläkin), jotta kaikilla olisi mukavaa. Osaan olla hiukan…hrm.. hankala, kun en saa nukuttua, mutta mitäpä en puolisoni onnen eteen tekisi. Niin. Mitäpä.

Armaan vaimoni eteen onkin helppo tehdä kompromisseja. Keskustelemme aina suoraan ja rehellisesti, myös niistä omista kiukutteluista, jotka ovat saattaneet olla hiukan kohtuuttomia (suom. hormoonihirviöilyjä). Anteeksi pitää ja saa pyytää. Vihaisena on vaikea pysyä pitkään, kun toinen ryhtyy naurattamaan ja laulaa loilottaa hassuja laulujaan. Kehumme toisiamme pienistäkin asioista (seikka, joka koiranomistajana tulee selkäytimestä ”hyvä tyttö”) ja kerromme usein toisillemme kuinka paljon arvostamme toista.

Eräs eksistäni totesi joskus muutama vuosi sitten, ettei oikein koskaan tajunnut mitä näen vaimossani, koska puolisoni on seurassa se hiljainen taustalla seuraaja, joka tarkkailee enemmän muita. (Eksäni taas kuin tynnyrillinen LSD-huuruisia apinoita.) Itse taas olen joskus kuin mikäkin vieteriukko ja joudun välillä sanomaan itselleni ”aina ei tartte olla äänessä”. Kotona taas minä saatankin olla se hiljaisempi, kun tuo introverttini vaihtaa vapaalle ja työpäivän mykkyyden jälkeen ryhtyy papattamaan puheripuliaan. 

Tasapainotamme toisiamme.

En myöskään ole koskaan ollut näin pitkään kenenkään kanssa, jolloin nämä parin vuoden yhdessäolon jälkeiset kommervenkit – hyvässä ja pahassa – on olleet täysin uusi kokemus. Se, kun tietää nenän asennostakin millä tuulella toinen on. Tai kun ajatellaan yhtä aikaa samaa ja toinen ehtii sanoa sen ääneen. Tai kun ei tarvitse sanoa ääneen, vaan toinen tietää silti mitä odotetaan (jalan siirtäminen sohvalla, maidon ojentaminen aamulla jääkaapista..). Nämä on niin uutta. Uutta ja ihanaa, vaikka silti niin tuttua.

Joskus olen kuullut myös siitä, että rakkaus kasvaa ajan kanssa. Kuvittelin jotenkin sen liittyvän määrälliseen kasvamiseen, mutta se onkin kasvua laadullisesti. Rakkaus nyt reilu viiden vuoden jälkeen on aika erilaista kuin ensimmäisenä vuonna, jolloin se oli vielä haparoivaa ja äärien ylitse vuotavaa. Nyt se on tasaisempaa, turvallista lämpöä, varmuutta. Sitä, kun haaveilee yhteisestä vanhuudesta ja vuosista edessä. Ettei malttaisi elää päivää kerrallaan, vaan odottaa innoissaan kaikkea sitä mitä on vielä tulossa. Yhdessä.