Kuinka paljon voi jännittääkään.

Huomenna aamulla on virallinen testipäivä. Vaimon itsekuri on omaani kovempi ja se ei ole turhia testejä tehnyt. Tosin meillä on kaapin perällä vain yksi liuskatesti jäljellä. Jos se näyttää plussaa, verikokeisiin. Jos se näyttää miinusta ja menkkoja ei kuulu, haetaan lisää testejä.

Jännä miten kahdessa viikossa on mieliala molemmilla muuttunut. Aiemmin vaimo on ollut ahdistunut koko raskausajatuksesta, mutta nyt – omaan hyväntuuliseen tyyliinsä – naureskelee vähän väliä kasvavan vatsa mahdollisuudelle ja peilailee – muka salaa – itseään ja vatsaansa peilistä. Se tuntuu mukavalta ja ehkä tämä onkin tarkoitettu näin.

Nyt on myös ollut töiden ja vapaa-ajan suhteen niin kiireistä, ettei oikein kumpikaan meistä ole ehtinyt kauheasti stressata testin tulosta. Mennään vain eteenpäin. Eihän tässä juuri muuta voi.

Vaimo myös pyysi, etten stressaisi ”sitten jos ei ja kun ja ja” ajattelulla häntä, ja sovittiin ettei keskustella vielä ”mitä sitten jos ei” mahdollisuuksista. Mietitään sitä sitten.

Huomisen jälkeen.