Voi näitä piinatunteja. Puhelin kököttää vieressä mustana möhkäleenä ja ajatukset harhailee. Pitäisi yrittää keskittyä työntekoon, mutta odotan koko ajan puhelimen pirahtavan. Jos se soi, ei yksikään alkio selvinnyt tähän päivään saakka.

Fiilikset on fifty-sixty.

Jotenkin odotan, että se soitto tulee, koska sitten saa heittää hanskat tiskiin ja miettiä tulevaisuutta muulla tavalla. Ei tarvitse enää stressata olenko raskaana silloin-ja-silloin ja pistellä itseensä kaikenmaailman myrkkyjä. Tietäisipähän ainakin miksi yksikään viime vuoden alkioista ei lähtenyt kasvamaan eteenpäin, jos ne ei selviä yli viittä päivää.

Mutta sitten se tarkoittaisi, etten koskaan saa kokea raskautta. Ikinä.

Ja sitten taas toisaalta. Kauhea kiukku ja raivo. Jakaantukaa perkele. No niin, kaikki yhdessä nyt hopsanssaa, yksi solu, toinen solu, YOU CAN DO IT! Koska tämä on perkele vika kerta. Jakaantukaa nyt, että on jotain siirrettävää. Ja sitten kiitos kiinnity. Lujasti kiinni ja kasva vahvaksi. Yhtä vahvaksi kuin minä. Ja minä autan niin paljon kuin voin. Hellin ja hoivaan. Annan ravintoa ja lämpöä. 

Kuulostan ihan kasvilamppumainokselta.

EDIT:

Yksi oli edennyt blastoksi, kolme muuta oli jääneet vielä hämmästelemään ”mitäkääkmeidätsulatettiintaaskääk” ja niitä kasvatellaan vielä huomiseen saakka. Jos ne eivät etene blastoiksi, saa ne vetää viemäriin. Jos etenee, pistetään taas pakkaseen odottelemaan. Mikään alkioista ei kuulemma ollut ”erityisen kaunis, mutta ihan riittävän hyviä”, lääkäri totesi, johon melkein lipsautin ”no kukkii se perunakin”. En sentään.

Täytyy kyllä vielä sanoa kuinka tyytyväinen sitä voikaan olla, että vaihdettiin klinikkaa. Uudella klinikalla on niin huumorintajuinen ja rempseä meininki, kun taas edellisessä oli sellainen olo kuin olisi ollut hoidattamassa jotain vakavaakin sairautta. Deuze points.