Sain taannoin kysymyksen ystävältä, joka on sen verran läheinen, että kehtasi asiaa myös kysyäkin: oliko lapsen tekeminen sen kaiken arvoista? Hoidot, keskenmenot, rahanmeno.. Asia on mielestäni tabu myös niille, joille lapsi on tullut luomuna peittoa heilutellen, kesti siinä sitten parista viikosta pariin vuoteen. Lapsiahan kuitenkin saadaan eikä tehdä, toisin kuin moni kuvittelee. Itsekin puhuin nuorempana (ja aiemmin), että ”teen lapsia varmaan silloin ja silloin”. Ihan kuin se olisi itsestäänselvyys. En tuntenut kuusi vuotta sitten vielä ketään lähipiiristäni, jolle raskaaksi tuleminen olisi ollut vaikeaa. 

Täytyy myöntää, että kesti hetken miettiä vastausta. En pystynyt sanomaan välittömästi, että tottakai. Varsinkin IVF-hoito jätti niin fyysisenä kipuna tuntuvan trauman, että saattaisi olla ihan järkevää käydä puhumassa asiasta jonkun kanssa, joka osaisi ammattailaisena kertoa miten sen muiston saisi hyväksyttyä. En esimerkiksi tiedä pystynkö enää koskaan menemmän papa-kokeeseen, saati muutenkaan gynekologille. Asian ajatteleminenkin kouraisee vatsaa ja salpaa hengityksen. 

Mutta kun katson tuota tuhisevaa nyyttiä, voinko sanoa kirkkain silmin, että tämä oli kaiken sen arvoista? 

Koen itse itseni edelleen tietyllä tasolla lapsettomaksi. En usko koskaan saavani samanlaista yhteyttä lapseeni, kuin vaimoni, joka on hänet synnyttänyt. Lapsi tuntuu sylissäni tutulta, mutta silti vieraalta tavalla, jota on vaikea selittää muuten kuin, että kehoni ei tunnista häntä. En tiedä onko tämä myös jotenkin uuden vanhemman outoutta, sillä onhan se nyt radikaali muutos, kun arkeen yhtäkkiä tupsahtaa lapsi, josta olet 100% vastuussa. Se on huimaavaa ja pelottavaa, ihanaa, outoa ja hienoa yhtä aikaa.  

Oma äitini on aina sanonut, että vanhemmuuteen kasvaa eikä siihen ole koskaan valmis. Itse sanoisin tämän ”hurjan” seitsemän viikon perusteella, että siihen myös tottuu. Haave lapsesta on kuitenkin aina niitä unelmia ja ideoita siitä, millaista se elämä on. Omassa tapauksessani niissä lapsi on näkynyt taaperoikäisenä ja jollain tavalla jo kommunikoivana ihmisenä. Tuollainen muutaman viikon ikäinen vauva on vielä sen verran anonyymi, jonka päivärytmi on vain perustarpeiden tyydyttämistä: syöminen, nukkuminen ja vaippahygienia. Nyt sitä vain odottaa, että milloin lapsi alkaisi reagoimaan maailmaan enemmän ja näyttämään omaa persoonaansa. Kommunikoimaan ja olemana lapsi vauvan sijasta.

Oliko tämä kaikki sen arvoista? 60% kyllä, ainakin nyt. Lapsettomuus ei mielestäni välttämättä kokemuksena lähde, vaikka synnyttäisikin joskus. Voi olla myös kipeä asia myöntää – edes itselle – että vaikkapa vuosien hoitojen jälkeen lapsen saaminen ei ollutkaan sitä mitä halusi. Odotukset ja arki eivät vastaa toisiaan. Omassa tapauksessani ne ovat vastanneet ja tämä on ollut tähän asti juuri sitä mitä odotinkin: ihanaa, mutta ei kovin helppoa. Helpolla en viittaa lapsen hoitamiseen, vaan arjen muuttumiseen ja vaikutuksiin parisuhteeseen. En saakaan enää vaimoni jakamatonta huomiota ja aikaisempi lähes symbioottinen fyysinen läheisyys on katkennut erilaiseksi, kun välissämme onkin yhtäkkiä jokin toinen, jonka tarpeet menevät aina kaiken muun edelle. Toisaalta elämään on tullut uudenlaista läheisyyttä oman lapsen kanssa.

Komsii komsaa. Nyt lasi on kuitenkin reilusti puoli täynnä.