”Kun mulla on koko ajan sellanen olo, että teen jotain väärin!”

Tuohon lauseeseen tuntuu tiivistyvän vanhemmuuden ja erityisesti äitiyden ja äidin rakkauden koko ydin. Jatkuvaa syyllisyyttä tehdyistä ja tekemättä jättämisistä, halua tehdä varmasti kaikki oikein (Mikä kaikki? Mikä on oikein?), että olisi hyvä äiti ja sellainen vanhempi lapselleen kuin haluaisi. Olisiko pitänyt jaksaa vielä vähän sen tunnin huutokonsertin jälkeen? Ei olisi pitänyt pahoittaa mieltään siitä, että vauva rauhoittui toisen syliin nopeammin. Miksi en vaihtanut vaippaa aiemmin? Pidinköhän tuota tuttipulloa nyt jotenkin väärin? Muistinko röyhtäyttää? Satutinko sitä?

Pilaanko lapseni? Vihaakohan se minua myöhemmin?

Näitä ajatuksia on ollut erityisen kiinnostava miettiä toisen äidin näkökulmasta, sillä minulla ei ole noita hormoneja kiusanani. Minä en imppaile pakastehernepusseja nenääni vähän väliä, purskahtele itkuun ja tunne jatkuvaa huonommuutta.. ainakaan samalla tavalla. Pystyn jollain tavalla kuitenkin objektiivisesti näkemään tämän kaiken yhdenlaisena äitiyden ajatuksen jatkumona. Osana laajempaa kokonaisuutta.

Meillä kaikilla on ollut äiti. Jossain vaiheessa. Jollain tapaa. Ei mennä nyt niihin tarkempiin yksityiskohtiin onko äitiys biologiaa vai ei, mutta me kaikki olemme jonkun äitiyden idean tekemiä ja hoitamia. Toiset hiukan paremmin ja toiset hiukan huonommin. Meillä kaikilla on kuitenkin jonkinlainen idea siitä mitä äitiys on. Miltä se näyttää, miltä se tuntuu. Se tiivistyy tuohon yhteen sanaan, johon latautuu niin paljon odotuksia, haaveita, pettymyksiä. Mitä se voisi olla ja mitä se ei koskaan ole.

Eilen sain ensimmäistä kertaa tuntea olevani äiti, joka hoitaa, huolehtii ja jonka kanssa on hyvä olla. Raskaan työviikon jälkeen tulin kotiin ja täällä on hormonimyrskyinen ja itkuinen toinen äiti ihan tyytyväisen oloisen lapsen kanssa. Kävelylenkki vaunuilla ja koirien kanssa piristi sitäkin äitiä ja lenkin jälkeen hän sai omaa aikaa käydä saunassa, hartiahierottavana, syödä ja lukea lehteä rauhassa. Minä puuhastelin vauvan kanssa, syötin ja seurusteltiin sitterissä. Vauva oli ensimmäistä kertää eläessään! yli kaksi tuntia täysin hereillä, ihmetteli seinillä olevia tauluja, värikkäitä tavaroita ja oli hiljaa ja tyytyväisen oloinen. Maito maistui pullostakin ihan yhtä hyvin, vaikka jossain vaiheessa se tuntui hiukan ärsyttävän, koska se ei kuitenkaan ole se tissi. 

Otin vaimon t-paidan omalle rinnalleni, että vauva sai olla sitä vasten syödessään ja tutut hajut tuntuivat rauhoittavan. Nostin rinnalle röyhtäystä varten ja sydän tuntui pakahtuvan siitä ilosta, rakkaudesta ja onnesta, että tässä se nyt on, minun(kin) lapsi, kiehnää rintaani vasten, imeskelee sormiaan ja lopulta nukahtaa annegeddesmäiseen söpöysasentoon. Ja minä vollotin. Televisiosta tuli The Voice of Finland ja yksi kilpailijoista lauloi ”Elämä on laina”. Vollotin kahta kauheammin.

Kerrankin sain tehdä kaiken ihan oikein.