Pahoin ja vointia

Vielä reilu viikko sitten muru ihmetteli ettei juuri muuten huomaa eroa oloonsa muuta kuin väsymyksenä ja vatsan iltaturvotuksena. Nyt huomaa jo että kolisee. Kaikki ällöttää, oksettaa, inhottaa. Ruoka ei maistu, mutta kokista ja jäätelöä voisi lipittää päivät pitkät. Töissä on hankalaa yrittää keskittyä ajattelemaan, kun koko ajan vain ällöttää.

Vielä ei ole oksentamiseen asti huono olo vienyt, mutta on silti surkeaa katsella toisen huonoa oloa.

”Saaks tän peruu vielä?” muru nauroi eilen, kun olin itse tullut juuri koiran kanssa vajaan kymmenen kilometrin juoksulenkiltä. Aktiiviselle ja jatkuvasti touhuavalle ihmiselle on raskasta olla vain aloillaan ja levätä, kun se ei aiemminkaan ole juurikaan kuulunut sanavarastoon.

Itse en tiedä olenko jotenkin sympatiaväsynyt, mutta ajatus on tahmeaa, kroppa väsynyt olematta uninen, ja nukun auttamattoman huonosti. Ei toisaalta mitään uutta auringon alla, sillä tiedän jännittäväni ensi tiistain varhaisultraa. Vatsasta kouraisee pelkkä ajatuskin ja yritän valmistaa itseäni henkisesti huonoon uutiseen.

Mutta samalla myös suunnittelen lähettäväni ultrakuvasta kuvatekstiviestin omalle äidilleni ”susta tulee mummo, sittenkin”.