Pettymyksestä

Vähän aiemminkin olisi ehkä voinut tästä avautua, mutta sanoja ei oikein ole löytynyt. Tämä postausikkuna on ollut useammankin kerran auki koneella, mutta olen vain tuijottanut sitä osaamatta sanoa mitään järkevää.

Hoidot on kuitenkin nyt siis vaimolla aloitettu ja alkionsiirto on huomenna.

Huomenna.

Puoleksi toivon ja odotan, että aamulla tulisi soitto ettei alkio ole selvinnyt pakkasesta. Sitten ei tarvitsisi miettiä raskaustestiä tai muutakaan, vaan pitäisi lähteä täysin puhtaalta pöydältä. Odotan sitä jo ihan senkin vuoksi – pessimistisenä – koska se kyseinen alkio oli siitä setistä kaikkein huonoin ja hitaimmin kehittyvä. Juuri juuri sen rajan yläpuolella, että se kannatti pakastaa. Eli todennäköisyydet on järisyttävän huonot, että siitä kehittyy normaali sikiö eikä se mene kesken ennen aikojaan.

Optimistit taas alkavat tietenkin tässä vaiheessa hihkua, että ”no nyt se sitten tapahtuu!” mutta elämä ei ole Hollywood elokuvaa, missä viimeinen oljenkorsi pelastaa. Olen täysin varautunut siihen, että joudutaan menemään vaimonkin kohdalla IVF-hoitoihin asti (joskin toivon ja rukoilen jokaista jumaluutta ja jumalallista olentoa ettei siihen jouduta).

Viimeisin ovulaatioultra oli itselleni yllättävän kivulias kokemus – henkisesti siis. Lähdin sinne vaimon tueksi kesken työpäivän ja siinä klinikan edessä lounastani syödessä pala nousi kurkkuun väkisinkin. Itketti helvetillisesti. Skarppasin kuitenkin sen verran mitä kykenin (joskin vaimo kyselikin jo vastaanoton päätteeksi onko jokin vialla, syytin allergiaa).

Illalla nukkumaan mennessä itku tuli kunnolla uudelleen. Nyyhkytin tyynyä vasten sitä pettymystä, ettei oma kehoni osannut tehdä meille lasta. Etten koskaan tule kokemaan raskautta, vaikka olen lapsesta asti kuvitellut voivani kokea sen, tehdä sen. Se on ollut olennainen osa omaa kehokokemustani ja käsitystäni ruumiini toiminnoista. ”Tämä keho voi tehdä lapsen” käsitys romuttui kipeästi, enkä ole vieläkään sitä kunnolla hyväksynyt. 

Vaimo ei ollut täysin vastaanottavaisella tuulella purkaukselleni, koska luonnollisesti kaipaisi itse tukea hoitoihin. Itkin vain pettymystäni, sillä jos raskaus saa alkunsa ja eteen loppuun saakka, tulen olemaan entistä vihaisempi omalle keholleni siitä, ettei se kyennyt samaan. Jos taas raskaus ei etene, tulen olemaan yhtä vihainen siitä, ettei tämä keho kykene tuottamaan elinkelpoista lasta. Etten saa ikinä geneettistä jälkeläistä.

Päässä pyörii ja olen googlettanut kaikki mahdolliset hakusanat keskustelupalstoista olisiko joku muu käynyt lävitse samaa. Muu naispari, joista hoitoja jatketaan toisella. Joista toinen onkin hedelmätön ja toinen ei. Simpukka Ry:stä en koe saavani tähän mitään apua, koska heteroiden kokemus ei ole samanlainen. En kaipaa mitään päänsilittelyä, vaan aitoa vertaistukea.

En yhtään tiedä miten selviän huomisesta.