Pussillinen neuloja ja kipua

Sain tuossa viime viikolla aikaiseksi viedä apteekin kierrätyspisteeseen kaikki viime vuoden neulat ja muut pistosvälineet. Seassa oli pari vaimoonkin tökittyä, mutta pääasiassa se litran minigrip-pussi oli ääriään myöten täynnä minuun tukittuja lääkkeittäni. Meillä oli keittiössä oma pieni hylly yläkaapeissa, missä oli kaikki ovulaatio- ja raskaustestipaketit ja -liuskat. Se oli sopivan kaukana päivittäin käytetyistä tavaroista ja myös sen verran ylhäällä, ettei kukaan vieraistamme vahingossa olisi tullut kaappia availtua aikaan, jolloin emme vielä puhuneet hoidoista juuri kenellekään.

Se pussi oli minulle symboli surusta ja kivusta, jota kävin läpi vuosi sitten. Kun makasin sängyn pohjalla kirjaimellisesti verisenä myttynä itkien kehostani ulostulevia alkioita tai negatiivista raskaustestiä. Olen ottanut kuvia pistoksista ja lääkkeistä, ja jopa itsestäni itkusta turvonneella ja läikikkäällä naamalla, ja onkin hassua selailla kännykän kuvakansiota täynnä arkisia muita juttuja ja sitten seassa onkin dokumentaatiota itsestäni syvimmässä epätoivossa ja itseinhossa mitä olen koskaan eläissäni joutunut kokemaan.

Olin ajatellut ottavani kuvan tuosta pussista, mutta lopulta päätin jättää sen välistä. Vein sen apteekkiin kuin roskapussin enkä halunnut nähdä enää mitään viitteitä siitä, kuinka monta neulaa ihoani on lävistänyt. 

Vielä kun saisi jotenkin hämärrettyä tätä liiankin terävää muistiani, joka aika ajoin nostaa mieleeni liiankin fyysisiä ja eläviä muistikuvia tuosta ajasta.