Tarpeeksi äiti

Meidän pieni on jo kaksiviikkoinen.

Se kasvaa päivä päivältä ja näyttää yhä enemmän vauvalta eikä vastasyntyneeltä. Vaipparutiinit, syömiset, nukkumiset. Kaikki ovat hiljalleen ajautumassa omiin uomiinsa, joita myös arjeksi kutsutaan. Minä olen saanut uuden työpaikan, missä olen koeajalla. Nukun kotona vierashuoneessa, sillä vauvan yösyömiset valvottavat minuakin korvatulpista huolimatta. Turhaan me molemmat valvomme, koska minä en voi juurikaan vauvaa ruokkia.

Olin aika yllättynyt siitä, kuinka vaimoni ilmoitti jo varhaisessa vaiheessa haluavansa imettää. Itse olen sen aina kokenut (raskaushaaveistani huolimatta) kaikkein vaikeimpana asiana äitiydessä. En osaa ajatella kehoani ja rintojani ruokkimassa ketään, ja ajatuskin imettämisestä puistattaa. Vaimolleni se on tullut taas hyvin luontevasti ja käytännönläheisesti: tätähän varten rinnat ovat.

Vauva syö hyvin ja paljon(!). Pullostakin on jonkin verran annettu emmekä ole antaneet täysimetyshysteerikkojen sekoittaa päätämme, vaan haluamme vain, että vauva saa syödäkseen ja me kaikki pysymme siinä sivussa järjissämme. Eilen kuitenkin pitkän työpäivän jälkeen löysin itseni tilanteesta, jota osasin jo odottaa ja pelätä: minä en kelpaa.

Tuntui vaikealta hyväksyä, että koko työpäivän kotiin pääsyä odotettuani minua ei siellä pieni kaipaakaan. Se itkee hysteerisesti sen vartin ajan, jonka vaimoni käyttää kaupassa piipahtaakseen. Rauhoittuu vasta vaimoni rinnalle, joka häthätää ehti takin päältään riisua. Ulkoilutan siis koiria, tyhjennän tiskikonetta, steriloin rintapumpun osia, pesen pyykkiä pyykkiä pyykkiä, teen ruokaa. Teen koko ajan kaikkea muuta paitsi vauvan kanssa olemista, koska minun rinnalleni ja syliini se ei haluakaan (juuri nyt) rauhoittua.

Tekee kipeää, vaikka tätä osasi odottaa.

Tämä äiti ei ole juuri nyt tarpeeksi äiti.