Verkostoitukaa ilman minua, kiitos

Kukapa ei olisi kuullut tarinoita verkostoitumisen merkityksestä työnhaussa.

Kaikkein yksinkertaisimmillaan verkostoituminen tarkoittaa sitä, että tutustut ihmisiin hyötyäksesi heistä tai heidän kontakteistaan. Työnhaussa se tarkoittaa sitä, että ulospäinsuuntautuneet ja sosiaaliset ihmiset pärjäävät paremmin myös silloin, kun näillä asioilla ei ole työnteon kannalta merkitystä. Se tarkoittaa sitä, että kenet tunnet on tärkeämpää kuin se, mitä osaat.

Ja ihmiselle, joka ei halua tuntea ketään vain siksi, että voisi siitä joskus hyötyä, tämä tarkoittaa aina kalkkiviivoille jäämistä. Se, millainen työntekijä olen tai millainen koulutus minulla on, ei ole niin tärkeää kuin se, että tunnen oikeat ihmiset. Ja minähän ymmärrettävästi en tunne oikein ketään – ainakaan ketään ”hyödyllistä”.

Olen epäsosiaalinen, en sosiaalisilta taidoiltani vajavainen: olen työpaikoilla pidetty ja avoin, osaan lähestyä tuntemattomia ihmisiä ja tulla toimeen kaikkien kanssa, pidin heistä tai en. Olen täysin kykenevä verkostoitumaan ja hankkimaan kontakteja joka suuntaan. En vain tahdo vaihtaa yhteystietoja tai lisätä suurta määrää puolituttuja lähipiiriini.

En pidä suurista ystäväpiireistä vaan pienistä porukoista. Ihmisten kanssa oleminen väsyttää minua enemmän kuin piristää, mutta se ei tarkoita, että taidoissani olisi puutteita. Se ei myöskään tarkoita sitä, ettenkö kykenisi tutustumaan kehen tahansa – olen tehnyt töitä, joissa tavoitteena on pyydystää ihmisiä haastateltavaksi ja saada heidät avautumaan minulle – mutta se tarkoittaa sitä, että se uuvuttaa minut. Se, että heihin pitäisi myös pitää aktiivisesti yhteyttä vapaa-ajalla maksimaalisen hyödyn saamiseksi, uuvuttaa jo ajatuksenakin. Tämäkään ei tarkoita sitä, että olisin hankala tai haluton työntekijä, vaikka verkostojen puute sitä nykymaailmassa sitä taitaa viestiäkin.

Ainoa työ, jossa olen koskaan ollut huono, oli siivous – ja siinäkin työskentelin ypöyksin. Harmi vain, etten ole tarpeeksi verkostoitunut viestiäkseni sitä kenellekään.