Mutta eihän tässä ole mitään järkeä…

Meidän kulttuurimme normalisoi järjettömyyksiä. On monia asioita ja asiaintiloja, joissa ei ole yhtään järkeä, mutta olemme vain tottuneet niihin. Siksi niitä toistellaan absoluuttisina, muuttumattomina totuuksina, ja vain yksinäisinä, hiljaisina hetkinä kysymme itseltämme: onko tässä enää mitään järkeä?

– Jatkuva kiire, ahdistus, uupumus ja toisaalta vastentahtoinen toimettomuus. Toiset ovat ylityöllistettyjä, toiset työttömiä. Ruuhkavuodet on normalisoitu, vaikka se aika, kun lapset ovat pieniä, on kaikista lyhyin osa jälkikasvun elämästä – he ovat isoja lopun elämäänsä, pieniä vain hetken, mutta silti useimmilla vanhemmilla on enemmän aikaa ja energiaa antaa lapsilleen sitten, kun he sitä vähemmän tarvitsevat. Maailma ei kaatuisi, jos meillä kaikilla olisi hiukan enemmän vapaa-aikaa ja paljon vähemmän pakollista tekemistä – se vaatisi ainoastaan halua muuttaa asioita. Kun vapaa-aikaa olisi enemmän, kulutuskin saattaisi vähentyä, sillä aikaa ja energiaa olisi tavoitella muutakin kuin välitöntä ja lyhytaikaista tyydytystä. 

– Pomot saavat palkankorotuksia ja bonuksia tuloksista huolimatta (joko palkkiona tai lisäkannustimena), työntekijät +-0 tai potkut: silti työntekijöiden palkkakustannuksia syytetään huonosta menestyksestä, vaikka pomojen palkkojen tuottavuussuhde on varmasti surkein ikinä. Rahalla hankittua rahaa verotetaan kevyemmin kuin työllä ansaittua (kannatan suht korkeaa veroastetta, sillä hyvinvointivaltiosta hyötyvät kaikki) ja rahalla voi ostaa oikeuden ja auktoriteetin puhua kokemuksen syvällä rintaäänellä ihan mistä tahansa aiheesta, liittyi se sitten omaan ammattiin, työhön, asiantuntijuuteen mitenkään tai ei.

–Verkostoituminen ja persoonan merkitys työllistymisessä: ”hyvät tyypit” saavat töitä, eivät ne pätevimmät (sosiaalisuuden ja ulospäinsuuntautuneisuuden ylitsevuotava arvostus tilanteissa ja asioissa, joissa sillä ei ole mitään merkitystä) – ei ihme, että menee huonosti. Asiantuntijuus ja koulutus eivät enää ole yhtä arvostettuja kuin ne oikeat kontaktit ja näkyvä persoonallisuus. Mitä enemmän jaat yksityisestä elämästäsi julkisuuteen vaikkapa sosiaalisen median kautta, sen parempi. 

– Kokemus on faktatietoa tärkeämpää. Meillä on käytössämme enemmän resursseja ja tietoa kuin koskaan aiemmin, silti ”näin nämä asiat koetaan” saa enemmän painoarvoa kuin tutkimustieto. Paneeleissa tutkijat saavat kinata kaiken maailman kokijoiden kanssa ikään kuin molempien sana olisi yhtä painava ja oikea. Mikään ei kuitenkaan taida olla yhtä vääristynyt tai epävarma kuin subjektiivinen kokemus. Puhutaan jopa totuuden jälkeisestä ajasta ja jotkut käyttävät vakavalla naamalla sanaparia ”vaihtoehtoinen fakta”. Kaikilla on oikeus mielipiteeseen, mutta ovatko kaikki mielipiteet oikeutettuja yhtä suureen huomioon?

– Sanat työnantaja ja palkansaaja. Työnantaja ei anna mitään vaan tilaa työn, josta vastineeksi maksaa korvauksen. Palkansaaja ei saa mitään vaan vaihtaa työpanoksensa ansaitsemaansa korvaukseen. Antaa ja saada -sanojen yleinen käyttö luo tehokkaasti julkisessa keskusteluakin määrittävän kehyksen, jossa palkanmaksaja nähdään hyväntekijänä ja työntekijä (kummankin sanan pari on huomattavasti neutraalimpi) tämän hyväntekeväisyyden kohteena.  Kaikkein räikeintä tämä ajattelu on työkokeilun ja rekrytointikokeilun tapauksissa – työntekijä maksaa työllään mahdollisuudesta tehdä työtä.​ Jep. Todellisuudessa työsuhteessa on kyse on molempia hyödyttävästä vaihtokaupasta, jossa kumpikin saa tarvitsemansa. 

– Rahan antaminen merkitsee omistajuutta myös ihmisiin. Tästä esimerkkinä mm. osallistava sosiaaliturva, joka on käytännössä ihmisten pakottamista mihin tahansa työhön uhkaamalla toimeentulon menetyksellä (vastaa orjuuden määritelmää) sekä aiemmin mainittu tapa ajatella työntekijöiden olevan työllistäjälleen jotain velkaa.

– Enemmän = paremmin: oli kyse sitten ihan mistä tahansa. Joskus menneisyydessä (eli 60-luvulla, jolloin kyynisyys ei ollut muotia) kuviteltiin, että tulevaisuudessa tehtäisiin vain muutama tunti päivässä mielekkäitä palkkatöitä, loppuaika tehtäisiin jotain muuta kiinnostavaa ja itseä toteuttavaa. Ja kaikkihan tiedämme miten tälle unelmalle kävi. Edelleen paahdetaan suurin osa valveillaoloajasta jonkin täysin muun kuin mielekkään tekemisen parissa – suurempi tuottavuus on tuottanut vain ahneutta ja toiveita enemmästä, ei paremmasta. Neuvostoliitossa muuten asetettiin tuotetuille tuotteille määrä-, ei laatutavoitteitta, ja tuloksena oli umpimustasta muovista valmistettuja aurinkolasien linssejä. 

– Talouskasvu ja kuluttaminen ovat tavoiteltavia asioita, vaikka ne ovat sosiaalisesti ja ekologisesti kestämättömiä ja niiden jatkuvuuden hyöty kyseenalainen. Näitä asioita ei saa kritisoida tai kyseenalaistaa. Vuosia jatkuneet maailmantalouden ongelmat eivät saa ketään kysymään, onko näin epävarmassa ja kestämättömässä järjestelmässä mitään järkeä – esimerkiksi pörssikurssit ovat kiinni mielikuvista, eivät todellisuudesta: imago on kaikki, todellisuus harhaa. 

– Nopeiden ratkaisujen etsintä ja lyhyen ajanjakson seuranta – ongelmat harvemmin syntyvät hetkessä joten ei niitä saa sekunnissa korjattuakaan. Esimerkiksi talouskriisin takana ovat muun muassa pitkän ajan seurannan, sääntelyn ja valvonnan puute, vaurauden epätasainen jakautuminen ja tuloerojen jatkuva hidas kasvu sekä vallan ja vaurauden kertyminen samoihin käsiin – niitä ei korjata etsimällä lyhyen aikavälin ratkaisuja tai välittömiä voittoja. Leikkauspolitiikka on kuin leikkaisi ylipainoiselta jalan pois – toki se paino tippuu ja hetkellisesti vaakaluku näyttää paremmalta, mutta rampautettuna tulevaisuus on rankka niin yksijalkaisella ylipainoisella kuin leikellyllä hyvinvointivaltiollakin. 

– Omanarvontunto on sama kuin itsekeskeisyys ja muiden väheksyminen.  Vanhemmat pelkäävät niin paljon, että omaa lasta kiusataan, että unohdetaan opettaa muidenkin olevan arvokkaita yksilöitä. Blogeissa väheksytään ja keskustelupalstoilla haukutaan kokonaisia ihmisryhmiä ja oikeutetaan se oikeudella yksilölliseen mielipiteeseen. ”Kiltin tytön syndrooma” demonisoi kätevästi kiltteyden alistumiseksi ja alemmuudentunteeksi. Itsetunto ja itsensä arvostaminen ei kuitenkaan tarkoita, ettei muista ihmistä kuuluisi välittää tai oikeuta sitä, että pitää muita itseään huonompina tai vähempiarvoisina. Muiden kunnioittaminen ei ole pois itsekunnioituksesta – päinvastoin: tervettä itsetuntoa ei rakenneta muiden rikkinäisillä omakuvilla.