Menneisyys ja nykyhetki

Menneisyys

Ensimmäisen pitkän parisuhteeni vietin yläasteelta mukaan tarttuneen rokkikukon kanssa. Santerilla oli bändi, mustaa kynsilakkaa ja pitkä tukka, jonka tuuheudelle monien suomalaisnaisten hiukset kalpenivat. Vaikka olimme yhtä hukassa, kuin ketkä tahansa teinit, me tunsimme toisiamme kohtaa syvää yhteyttä.

Hän oli iskenyt silmänsä minuun yläasteen käytävillä, kirjoitti minulle tekstiviestin (siihen aikaan, kun kännykällä pystyi lähettämään vain 30 merkkiä sisältäviä viestejä) ja me tapasimme illalla autioituneen koulun pihalla. Me juttelimme, kävelimme ja juttelimme, emmekä lopulta olisi millään malttaneet painua omiin koteihimme valmistautumaan seuraavaan koulupäivään.

Kevät eteni, tien pientareilta sulivat jäät ja koivunsilmujen puhjetessa me seurustelimme. Etenimme kummallekin sopivalla tahdilla, enkä kadu ollenkaan sitä, että menetin neitsyyteni Santerille. Oli onni, että olimme molemmat nuoria ja kokemattomia ja saatoimme yhdessä tutustua seksin saloihin – ja vielä kehittyä yhteisen harrastuksemme saralla. Vuosia myöhemmin Santeri osti minulle ensimmäisen vibraattorini ja vähän myöhemmin vielä kihlasormuksenkin.

Suhteessamme ei ollut rosoa. Kaikki luonnistui helposti ja onnellisesti, enkä osannut kaivata mitään muuta. Kuvittelin jo nuorena, että tässä koko loppuelämäni on: rinkulana vasemmassa nimettömässäni, mutta kaikki päättyikin yllättäen eräänä kesäyönä, kun toinen nainen oli ilmaantunut kuvioihin ja sekoittanut Santerin pään.

Silloin luulin, että kuolen. Henkinen shokki, järkytys ja kipu oli niin valtaisaa, että tunsin sen koko kehossani. Ero ensirakkaudestani viilsi niin syvältä, etten ollut ollenkaan varma jäisinkö henkiin.

Vain päiviä tai viikkoja myöhemmin Santeri tuli katumapäälle. Pitkien pohdintojen jälkeen jatkoimme seurustelua vielä vajaan vuoden, mutta mikään ei ollut enää entisellään ja niinpä me erosimme lopullisesti.

Kesti pitkään, ennen kuin seuraavassa parisuhteessa uskalsin luottaa paljon poissa kotoa viihtyvään poikaystävääni. En tiedä, saavutinko pyhää mielenrauhaa oikeastaan koskaan, ja vaikka se ei varsinaisesti oireillut mustasukkaisuutena tai muuten arjessa, mielessäni vaeltava kaiho ja kasvava epävarmuus itsestäni oli usein tuskallista kantaa. Vuosia myöhemmin mekin kävimme läpi kipeän eron, ja vasta silloin ymmärsin, miten paljon mieheni olisi halunnutkaan olla kanssani – valitettavasti liian myöhään.

Siitä seurasi tyhjyys. Musta kuilu, jonne tipuin. Olin yksin ja yksinäinen, eikä asiaa auttanut se, että parisuhdeihmisenä en ollut koskaan vaalinut syviä ystävyyssuhteita, vaikka kavereita minulla olikin paljon. Kun minä tipuin mustaan kuiluun, nuorena vakiintuneet kaverini alkoivat perustaa perheitään tai talonrakennusprojektejaan.

Tunsin olevani ulkopuolinen. En ainoastaan kaveriporukassani, vaan myös omassa elämässäni. En tiennyt, miten minun pitäisi olla, enkä ollut koskaan ollut sillä tavalla yksin – ja niin yksinäinen.

Uusia poikaystäväehdokkaita oli hankala tavata, sillä elämä koulun käytävillä oli taakse jätettyä aikaa. En ylipäätään tavannut ihmisiä, sillä tein urakeskeisenä ihmisenä paljon töitä ja vähäisen vapaa-aikani lepäsin kotona tai viipotin harrastuksissa.

Vuoden sinkkuelämän jälkeen se tapahtui. Olin käynyt muutamilla Tinder -treffeillä, mutta kun viimein tapasin Timin, tiesin, että tässä on elämäni mies. Eteeni oli viimein osunut koko elämänkokemukseni yhteen nivova päätösluku, prinssi, jota varten kaikki aiemmat suhteeni olivat minua valmentaneet.

Tunne tuntui olevan molemminpuolinen. Hidastempoinen etäsuhde oli kahden aikuisen mielestä turhauttava vaihtoehto ja niinpä vain hetken aikaa seurusteltuamme aloimme etsimään yhteistä kotia, joka loisi onnemme ympärille fyysiset seinät.

Minua ei haitannut, että muuttaisin pois tutusta kotikaupungistani, sen enempää kuin sekään, että jatkossa työmatkani kestäisi tunnin suuntaansa. Olin rakastunut, ja siksi valkoisen nahkasohvan ja television lahjoittaminen pois muuton alta ei tuntunut ollenkaan huonolta vaihtoehdolta.

Kun prinssini tuli hakemaan minua valkoisella muuttoautollaan, jokin välillämme oli muuttunut. En ollut enää tunnistaa miestä, sillä hänen tunnekylmyytensä ja ihon alle hiipivät sivaltavat kommenttinsa olivat minulle kokonaan vieraita piirteitä. Kantoavuksi mukaan otetut kaverit odottivat alakerrassa, kun mies kirvoitti kyyneleet silmiini ensimmäistä kertaa suhteemme aikana.

Seuraavana päivänä kaikki oli jo hieman paremmin, mutta kun pari päivää myöhemmin tein vanhalla asunnollani loppusiivousta yksin (koska olimme riidelleet autossa matkalla kotipaikkakunnalleni) kurkkuani kuristi. Odotin, että mies soittaisi ja pahoittelisi jälleen kohtuuttomaksi käynyttä kielenkäyttöään, ja toivoin, että hänen epätoivotulla tavalla oireileva muuttostressinsä pian laantuisi.

Mutta odotin turhaan. Muutto olikin vain uuden ajanjakson alku: sellaisen elämän, jossa tunnekylmyys, vähättely ja henkinen väkivalta näyttelivät tuskallisen suurta päärooliaan.

Meni yli puoli vuotta, ennen kuin uskoin, ettei muuttostressinä pitämäni julmuus tule päättymään. Sain kammettua itseni irti, vaikka lyhyt ja ihon alle sukeltava suhde oli jättänyt minusta jäljelle vain sen, mitä haaskaeläimille ei kelvannut.

Sen lisäksi, että olin toiselle paikkakunnalle muuttaessani lahjoittanut osan huonekaluistani pois, olin muuton yhteydessä menettänyt myös stereoni ja yksittäisiä esineitä: uusi avomieheni oli vienyt eteisen käytävällä kulkua hankaloittaneet muuttolaatikot tyynen rauhallisesti työpaikkansa roskalavalle ilman, että varoitti minua asiasta etukäteen.

Muutin rikki revittynä lähelle vanhaa kotikaupunkiani. Olin antanut suhteeseen itseni koko sydämestäni ja sielustani ja tuntui, kuin molempia niistä olisi pahoinpidelty raa’alla ja väkivaltaisella tavalla.

Kesti pitkään, ennen kuin pystyin edes ajattelemaan miehiä. Halusin olla yksin, ja vaikka en aina edes viihtynyt niin, olin, koska muitakaan vaihtoehtoja ei tuntunut olevan. En halunnut häiritä onnenpäiviään viettäviä kavereitani surkealla, rikki revityllä olemuksellani.

Lopulta, kun viimein uskaltauduin takaisin Tinderin maailmaan ja treffeille huomasin, että jokin minussa oli muuttunut. Pidin kaikki miehet etäällä ja välttelin pienimpiäkin vastapuolelta kumpuavia sitoutumisyrityksiä. Pelkkä ”soitellaan illalla” kalahti korviini kuin vankityrmän sulkeutuva ovi. Ymmärsin, että vanhoista sota-arvista toipuessani tärkeintä olisi oppia tuntemaan itsensä ja priorisoimaan omaan henkiseen hyvinvointiin. Koska ”vasta, kun rakastat itseäsi voit rakastaa muita.”

Nykyhetki

Yksineläjän rooli tuntuu toisinaan vieläkin minulle vieraalta ja vaikealta. Silloin tällöin kaipaan seuraa todella kovasti, mutta koska elämäni koostuu nyt asioista, joista on vaikea puhua onnellisesti perhe-elämänsä keskellä viihtyville kavereilleni, vietän yksinäisiä iltojani tuntemattomissa kainaloissa, puran paineitani intohimoisissa irtosuhteissa ja kerron ajatuksistani ja kokemuksistani tänne, nyt perustamaani blogiin. Siis tervetuloa elämääni ja kiitos, että luet.

Kaikki tänne kirjoittamani tarinat ovat otteita omasta elämästäni, mutta yksityisyyden suojan vuoksi olen vaihtanut artikkeleissa esiintyvien henkilöiden nimet – myös omani. Pääpaino tulee nyt ja jatkossakin olemaan ihmissuhteissa: lähinnä irtosuhteissa ja joissakin vakavammissa rakennelmissa. Usein myös huumoripohjaisesti – onhan tämä elämä, no, justiinsa tällaista.

Vastaan mielelläni kommentteihin ja kysymyksiin ja jaan kokemuksiani välillä kipeistäkin aiheista. Jos haluat kertoa tai kysyä jotain, kommenttiboksi on sinulle avoinna. Onko linjoilla ketään?