Parhaimmat asiat osuvat kohdalle suunnittelematta

En ole koskaan vienyt yhtäkään miestä baarista kotiini. Enkä ole koskaan lähtenyt itse baarista kenenkään matkaan.

Niin, paitsi jos nussitaan pilkkua. Olen vienyt miehen baari-illan jälkeen kotiini: minun oman avomieheni, meidän yhteiseen omistusasuntoomme. Kas näin. Minä olen vienyt miehen baarista kotiin, oman mieheni, omaan kotiimme.

Mutta koska tämä on sinkkublogi, me ei puhuta nyt menneisyydestäni siltä ajalta, kun jo luulin, että kaikki on tässä. Ei. Nyt puhutaan toisenlaisista illoista; niistä, jolloin kaiken ollessa epävarmaa kaikki oli mahdollista ja niistä, kun tartuin hetkeen olematta vastuussa muille kuin itselleni. Minun nykyisestä elämäntilanteestani: minun sinkkuelämästäni.

Koska juuri sellaisena iltana tapasin Jamesin. Helmen, johon edellisessä postauksessani viittasin. James on ainoa mies, joka on päätynyt mukaani baari-illan jälkeen, mutta ei silloinkaan kotiini, vaan pyytämättä samaan hotellihuoneeseen.

Parhaimmat asiat osuvat kohdalle suunnittelematta

Yleensä parhaimmat asiat tapahtuvat suunnittelematta. Osuvat kohdalle kuin roska silmään, täysin odottamatta.

Niin tapahtui sinäkin iltana. Olimme työporukan kanssa viettämässä pikkujouluja.

Meille pitkänmatkalaisille oli varattu hotellihuoneet ja työyhteisöni ainoana naisena minulla oli aivan oma huone, jota minun ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa.

Ilta oli ollut hauska ja onnistunut. Meille oli varattu aktiviteettejä ja niiden jälkeen hyvää ruokaa. Meistä sinnikkäimmät jatkoivat tietenkin iltaansa keskustaan onnistuneen päivän päätteeksi, minä mukaan luettuna, tottakai.

Olimme nauraneet, tanssineet ja juhlineet ja pilkun myötä aloimme tekemään lähtöä yökerhosta kohti hotellihuoneitamme ja kotejamme.

Yksi esimiehistä oli ottanut muutaman liikaa. Hänen hyväntahtoinen humalansa oli yltynyt siihen pisteeseen, että vaikka suu oli vielä maireassa hymyssä ja tummat silmät tuikkivat onnellisina, hänen jalkansa eivät enää kantaneet. Niinpä minä ja yhtiön hallituksessa istuva esimieheni vaimo otimme asiaksemme huolehtia tuosta, surkeaan kuntoon itsensä juoneesta iloisesta reppanasta. Hän nojasi meihin kuin kainalosauvoihin ja ihmeen kaupalla saimme suuri kokoisen miehen turvallisesti alas rapuista, ulos aulasta ja lopulta turvallisesti bussipysäkille, jossa yhdessä koko porukan kanssa odottelimme meille soitettua tilataksia.

Huonokuntoinen esimies torkahteli ja nojasi vuoroin meistä molempiin koko painollaan. Olisin voinut värjötellä miehen kainalosauvana tuulensuojassa pidempäänkin (vaikka se olikin korkeissa koroissa fyysisesti raskasta painon nojautuessa puolelleni), mutta asiat saivat toisenlaisen käänteen.

Muistoja nuoruudesta

Turo, joka oli sosiaalisilta taidoiltaan jälkeenjäänyt ja kömpelö oli meillä töissä osana kuntouttavaa työtoimintaa. Useimmiten hän oli varsin harmiton tyyppi, mutta nyt hän näki tilaisuutensa tulleen. Sinä iltana minusta tuli jälleen seksuaalisen ahdistelun uhri, mutta ei takerruta siihen, ainakaan samalla tavalla, kuin Turo takertui peppuuni.

Hän teki sen samaan aikaan kun minä toimin kainalosauvana, enkä päässyt pakoon tai voinut puolustautua. Ensin hän pyyhkäisi peppuani puolihuolimattomasti, mutta sitten hänen kätensä jäivät silittämään ja tunnustelemaan sitä: puristelemaan, eikä minulla ollut pienintäkään mahdollisuutta väistää tai saada omia käsiäni vapaaksi humaltuneen esimiehen huojuessa varassani kuin mänty myrskytuulessa.

– Pietari, tuukko jeesaan, sain parkaistua. Pietari riensi apuun, jälleen, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän asettui uudeksi kainalosauvaksi tilalleni samalla, kun minä riuhtaisin peppuni irti Turon otteesta. Kukaan muu ei tuntunut tajuavan, mitä pitkien talvitakkien suojassa tiiviiksi porukaksi pakkautuneen ihmismassan keskellä tapahtui.

Minä livistin. Otin etäisyyttä koko bussipysäkille ahtautuneeseen porukkaan. Minua inhotti. Turo oli epäsiisti ja hyypiömäinen, mutta samalla minun kävi häntä sääliksi. Ei hän ollut valinnut olla tuollainen, ei hän ehkä erottanut oikeaa väärästä.

Ei sillä tavalla, kuin niiden vanhojen miesten olisi pitänyt erottaa. Kun olin nuorempi – vasta yläasteikäinen teini – jouduin usein ahdistelun kohteeksi. Silloin peppuani kokeilivat vanhemmat miehet. Milloin missäkin: koulun liikuntatunneilla uimahallissa, keskellä kirkasta päivää bussipysäkillä tai muuten, mitä yllättävimmissä paikoissa.

Pahimmat tarttuivat jo tuolloin pulleisiin tisseihini. Yksi yritti kerran viedä minut väkisin kotiinsa, repi vaatteista, sanoi, että nyt mentiin. Minä huusin ja räpiköin, eikä torin kulmalla ollut yleisö tehnyt mitään. Katsoin heihin kauhua silmissäni, kirkuen, hapuillen kohti kuin oksaa johon voisin tarttua. Toivoin, että joku rientäisi apuun. Mies haisi kamalalta, mutta oli voimakas. Kukaan ei tehnyt mitään.

Kokemusten myötä opin häpeämään omaa kehoani ja verhoilemaan sen pari kokoa liian suuriin vaatteisiin. Väljiin huppareihin ja lökäpöksyihin, joiden alta vartaloni muodot eivät enää erottuneet. Tunsin itseni kuvottavaksi, kaikki miehet olivat tehneet minusta kuvottavan.

Kun yläaste vaihtui ammattikouluksi ja vartaloni yhä naisellisemmaksi, pidin ei-toivotut miehet kaukana kehostani piikkikorujen ja irokeesin avulla. Kuulin aina, että näytän rekkalesbolta, mutta se oli paljon parempi, kuin joutua vieraiden miesten ahdisteltavaksi. Minun ei enää tarvinut kuulla sitä, mitä he halusivat keholleni tehdä. Näytin hurjalta, mutta pystyin seisomaan kassajonossa ilman, että kenenkään kädet hapuilivat pepulleni.

Sen kaiken minä olin jo miltei unohtanut. Kukaan ei ollut pitkään aikaan kohdellut kehoani sillä tavalla.

Kohtaaminen yössä

Kylmät väreet korostivat kylmän talviyön pakkaslukemia. Ravistelin kehoani kuin sateesta sisälle saapuva koira. Katsoin taakseni. Tilalleni kannattelujoukkoihin päätynyt Pietari pärjäsi uudessa työnkuvassaan hienosti: hänestä oli tullut hyvä kainalosauva.

Mutta Turo oli päässyt vasta alkuun ja hapuili minua kohti.

Otin muutaman reippaamman askeleen kauemmaksi bussipysäkistä, kun eteeni ilmestyi vaalea nuorukainen. Hän oli sama mies, johon olin kiinnittänyt huomiota jo yökerhon rapuissa kannatellessani myrskytuulessa huojuvaa mäntyä.

Pitkällä ja hoikalla nuorukaisella oli kädessään McDonaldsin paperikassi täynnä tuoksuvia aamuyön herkkuja. Vilkaisin Turoa takanani ja aloitin keskustelun aivan, kuin olisin tuntenut hänet entuudestaan:

– Ihana kun sä kävit hakeen meille jo ruokaa! Mitä otit? tokaisin suupielet hymyssä. Huomasin sivusilmällä, kuinka Turo pysähtyi, jäi tarkkailemaan tilannetta ja kääntyi sitten kohti tiiviimpää bussipysäkkiporukkaa.

Mies katsoi minua hetken kuin yrittäen muistella, mistä tunsikaan minut, mutta vastasi sitten:

– No siis mulla on täällä kaks Big Mac -ateriaa, cokikset ja nugetteja valkosipulidipeillä, mies tokaisi paperikassiin kurkistellen ja jatkoi sitten:

– Nää on siis mulle ja tolle yhelle, mut mä en nyt tiedä mitä se jäi säätään ton jonkun mimmin kanssa, hän täsmensi ja nyökkäsi turhautuneen oloisena kohti kauempana keskustelevaa nuorta paria.

– Aijaa, heh. Sellaista se nuori rakkaus on — aloitin, mutta en ehtinyt saamaan lausettani loppuun, kun Mikkis, yrityksemme humaltunut, mutta aina yhtä supliikki myyntijohtaja nappasi minut ja nugettimiehen kainaloonsa.

– No niin nuori rakkaus, hän aloitti ja työnsi meitä eteenpäin kainaloissaan. En saanut suun vuoroa, kun hän jo jatkoi:

– Homman nimihän on nyt se, että meidän pitää mennä, taksi tuli. Mutta hätä ei ole tämän näköinen, me kaikki mahdutaan kyllä kyytiin, hän sanoi ja ohjasi meitä hieman huojuen kohti bussipysäkille kaartanutta tilataksia.

Muut olivat jo löytäneet paikkansa auton istuimilta. Kaikki odottivat meitä, ja minua nauratti. Mikkis oli käsittänyt ihan väärin, en minä tuntenut tuota miestä. Mutta sellainen Mikkis oli, hyväntahtoinen kaikkien kaveri, sellainen, joka otti tilanteen luontevasti haltuun ja johon oli helppo luottaa. Varmaan siksi hän oli työssään niin verraton. Ja hän onnistui taas, nugettimies tempautui kohti tilataksin avonaisia ovia kuin luonnon lain saattelemana.

– Hei hei hei Mikkis, mä en edes tunne tätä miestä, ei me—

ja nugettimies jatkoi:

– Siis mihin sä oot meitä viemässä, mihin tää taksi on oikein lähös?

Mikkis retuutti meitä hykerrellen ja tuuppasi sitten ovista sisään:

– Tää taksi kuljettaa ihan mihin vaan, minä tarjoon! hän huudahti, paukautti oven perässämme kiinni ja kömpi sitten itse etupenkille maksumiehen rooliin.

Mitä just tapahtui

Himmeä kattovalo sammui taksin lähtiessä liikkeelle ja minä ja nugettimies tuijotimme toisiamme yllättyneinä ja huvittuneina.

– Siis mihin me oikein mennään, hän yritti kysyä, mutta minä vain pitelin päätäni ja nauroin, koska tilanne oli niin koominen. Mikkis oli kidnapannut miehen. Pietarin mielestä tilanteessa ei ollut mitään hauskaa. Meillä oli jo tuolloin yhteistä historiaa, ja hän tuijotti nugettimiestä kuin pahinta vastustajaansa.

Nugettimies yritti tavoittaa ystäväänsä. Hän soitti, mutta ei saanut ketään kiinni. Sitten hän lähetti pari viestiä ja kiroili, kun puhelimesta loppui akku.

Mies, jota minä ja toinen nainen olimme hetki sitten kannatelleet, valitti oloaan tilataksin lattialla maaten. Nugettimies alkoi syöttämään hänelle ranskalaisia. Hän kaivoi niitä paperipussistaan ja tarjoili kuin koiralle.

Lopulta saavuimme hotellin edustalle. Valtaosa työkavereistani purkautui ulos tilataksin uumenista: osa mennäkseen huoneisiinsa, osa käydäkseen tienreunassa pissalla ja osa oksentaakseen. Nugettimies yritti saada Mikkikseen yhteyden;

– Siis onko tää päätepysäkki? Jatkaako tää taksi vielä? hän kyseli hieman hätääntyneenä, eikä selkeästi yhtään ymmärtänyt miten oli päätynyt juuri uudistetun hotellin edustalle. En kehdannut katsella enempää, vaan livistin hotellin aulaan. Lähtiessäni huomasin, että Mikkis kaappasi nugettimiehen jälleen kainaloonsa ja aloitti isällisen saarnansa sanoilla: kuuleppas nyt, tilanne on nyt tällainen…

En tiedä, oliko joku kertonut Mikkikselle siitä, että olin hiljattain eronnut. Siitä, että alkoholiin taipuvainen avomieheni oli vienyt minulta itsetunnon ja kohdellut minua kuin rottaa. En tiedä, pitikö hän palopuhetta tai mitä oikein tapahtui, mutta juuri, kun aloin marssimaan aulan rappuja kohti kolmatta kerrosta, nugettimies juoksi perääni ja huusi, odota!

Hidastin tahtiani, mutta jatkoin kävelyä. Piikkikorot jaloissani alkoivat käymään kivuliaiksi, ja halusin niistä nopeasti eroon.

Nuorukainen kiirehti mukaani päätään pudistellen;

– Siis mitä just tapahtui? hän kysyi aivan, kun minä tietäisin. Katsoin häntä naurahtaen, ehkä hieman säälien;

– En mä tiedä, täällä sä nyt sit oot.

Aloin taas nauramaan. En voinut käsittää, että Mikkis oli tuosta noin vain pakannut vieraan miehen mukaamme. Hän oli ainoa ihminen maailmassa, joka pystyi tekemään sellaista. Meidän Mikkis. Työpaikkani tuhlaajapoika, jolle kukaan ei koskaan voinut olla vihainen. Hän oli sellainen poikamainen kujeilija, vaikka olikin jo aikuinen mies, perheineen kaikkineen.

Hyvästi kengät, hyvästi sukkahousut

Saavuimme huoneeni ovelle. Kaivoin kulkukortin käsilaukustani, pyyhkäisin sirunlukijaa ja tartuin kahvaan. Tuntui luontevalta, että suloinen ja harmittoman oloinen nugettimies ui huoneeseeni vanavedessäni: mitään kysymättä, mutta toisaalta, ilman vaihtoehtoja. Pakkohan hänen oli jossain nukkua.

Suuntasin ensimmäiseksi kylpyhuoneeseen. Istuin pöntön kannelle, revin korkeat korot jaloistani ja sitten sukkahousut. Pesin jalkani suihkun alla, kuivasin ne pyyhkeeseen. Ah – ihanaa. Jalkani voivat taas hyvin.

Kun olin valmis huomasin, että nugettimies oli avannut television, käynyt puolimakaavaan asentoon sängylleni ja aloittanut eväistään nauttimisen. Kaikki ruuat oli levitelty järjestykseen hänen ympärilleen, mukavasti käden ulottuville. Katsoin miestä huvittuneena, miten se voi olla noin rennosti.  Hän vilkaisi minuun ja kysyi suu täynnä ruokaa:

– Haluuksä? Kyllä tästä sullekin riittää, tuu ottaan.

Istuin varovasti hänen viereensä toiseen sänkyyn. Sängyt oli työnnetty jo lähtökohtaisesti toisiinsa kiinni, mutta tarvittaessa saisimme ne erotettua.

– Enhän mä edes tiedä sun nimeä, sanoin samalla, kun tartuin ranskanperunaan jonka dippasin valkosipulimajoneesiin.

Mies nielaisi suunsa tyhjäksi, katsoi minuun hölmistyneenä ja ojensi kätensä:

– Mä oon James. Hauska tutustua.

– Onko sun nimi oikeesti James? Vai pitääkö munkin nyt keksiä joku erikoinen nimi, haluisitko että mä oisin vaikka Rebekka?

– Ei oo tapana valehdella. Mun nimi on James, mut kaverit sanoo mua Jayks. Usko tai älä.

Katsoin miestä hymyillen. Hän oli jotenkin suloinen. Sellainen naapurinpoikamainen söpöläinen, mutta kuitenkin puheissaan jotenkin itseriittoinen ja samalla hyvin vaatimaton. Ehkä jotenkin pöyhkeä, mutta silti maanläheinen. Ristiriitainen. Suloinen.

Tartuin käteen.

– Jenna. Hauska tutustua, sanoin ja vaivuin sitten herkullisen suolaisten ranskalaisten luomaan nautintojen maailmaan. Mutustelin rasvassa keitettyjen perunoiden lisäksi sitä, mitä olin juuri kuullut. Vai, että James. Eikö sellaisia nimiä ollut vain hovimestareilla ja autonkuljettajilla.

En malttanut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni – tällaista herkkua oli niin harvoin tarjolla. Rykäisin nyrkkiini ja kysyin hienostunutta brittiaksenttia äänessäni;

– James, ojentaisitko minulle kananugetin?

James käänsi katseensa minuun, aloimme molemmat nauramaan ja suutelimme.

Niin siinä sitten kävi

Jälkeenpäin on mahdotonta muistaa, sainko pyytämääni kananugettia koskaan. Suudelmamme pani alulle tapahtumaketjun, jonka aikana me molemmat menetimme vaatteemme ja päädyimme sisäkkäin.

Eikä pelkästään kerran. Vaan niin monta kertaa, että en lopulta pysynyt mukana laskuissa. Naimme, juttelimme, nauroimme, toistimme. Hän nautti, minä nautin. Ensin eläimellisesti, sitten lempeästi, sitten laiskasti, sitten uutta kokeillen.

Arvelin jo edellisenä iltana, että saattaisin tulla hotellihuoneelle hieman humaltuneena. Niinpä olin jo edellisenä iltana säätänyt kännykkääni herätyksen, joka muistuttaisi minua poistumaan ennen huoneiden luovutusta puolelta päivin.

Kun herätyskello soi, olimme tuskin nukkuneet paria tuntia pidempään. Vaikka univelka painoi silmien takana ja edellisillan alkoholi teki olosta hitaan ja tukalan, yö oli ollut hyvä. Heräsimme mäkkipaperiroskan seasta, puoliksi syöty hampurilainen ja tyhjiksi imetyt pahvimukit yöpöydällämme.

Samalla, kun etsimme vaatteitamme pitkin huonekaluja, lattioita ja sängyn alusta, vaihdoimme myös puhelinnumerot. Olimme yhtä mieltä siitä, että kemiamme toimivat vällyjen välissä – ja niiden päällä, reunalla ja kaikissa mahdollisissa positioissa täydellisesti.

Kuvittelin, että tiemme erkanisivat hotellin aulassa, mutta James seurasi minua kuin koiranpentu. Puolimatkassa autolleni hän kysyi, että kai sä oot autolla, ja että, kai mä voin tulla sun kyydillä.

Tottakai se kävi. Tartuin auton rattiin hymyillen, minua huvitti. En minä ollut tällainen. En minä ollut sinkku, jolle noin vain varastettiin miehiä baarin edustalta, enkä ollut koskaan tehnyt mitään näin hullua vieraan ihmisen kanssa.

En vielä hotellilta kotimatkalle käydessäni ymmärtänyt, että tämä oli vasta alkusoittoa. Etupenkillä vieressäni istui kaikkien aikojen fuckboy. James, johon pystyin sittemmin aina luottamaan. Mies, joka liikoja tunteilematta pani aina kaiken peliin: nai pahan olon kehostani kerta toisensa jälkeen, piristi olemuksellaan ja oli olkapäänä silloin, kun sellaista kaipasin.

Koska niinhän se aina lopulta on, että parhaimmat asiat tapahtuvat suunnittelematta. Osuvat vain kohdalle, tulevat kuin roska silmään. Täysin odottamatta.