Ahdistaja

Glenn oli muuttanut Suomeen viisivuotiaana yhdessä pikkusiskonsa ja eronneen äitinsä kanssa. Vaaleapiirteistä miestä ei juurikaan erottanut tavan suomalaiskansalaisesta, vaikka hän saattoikin olla tavanomaista suomalaispulliaista pidempi ja raamikkaampi.

Minun silmissäni eroa ei juurikaan ollut: nimi oli ainoa asia, josta saatoin päätellä miehen vieraan alkuperän.

Tapasimme ensimmäistä kertaa keväällä. Olimme sopineet treffit pienen päivävaelluksen yhteyteen metsän siimekseen ja minä vannoin, että jos mies mieli jäädä henkiin, hänen olisi turha yrittää mitään odottamatonta metsän turvin. Mies häkeltyi, mutta uskalsi suorasanaisuudestani huolimatta tavata ja niinpä me kohtasimme toisemme kansallispuiston parkkipaikalla, valmiina uuteen seikkailuun.

Glenn oli rauhallinen ja huomioonottava, mutta myös vaisu ja kovin mietteliäs. Hän tuntui punnitsevan kaiken, mitä itsestäni kerroin ja kertoi itsestään niin verkkaisesti alustaen, että olisin vain halunnut kelata tarinan äkkiä lopputulemaan. Tylsistyttävää seuraa, minä tuumailin, sillä olen itse toimissani nopeatempoinen ja jopa temperamenttinen, enkä siten useinkaan innostu pitkistä jaaritteluista tai tarinoiden hidastempoisesta alustuksesta. Sen lisäksi, että mies muodosti lauseitaan tuskastuttavan hitaasti, hän myös puhui niin hiljaa, että välillä en voinut muuta, kuin arvailla lopun. En useinkaan kehdannut kysyä kolmatta kertaa mitä mies tarkoitti, vaikka hänellä oli selkeästi tapana enemmänkin jupista itsekseen ja nielaista lauseidensa loput.

Metsä oli kaunis ja happihyppely teki hyvää. Säästyin ei-toivotuilta välikohtauksilta vaikka valitsimmekin hiljaisen ja syrjäisen reitin. Halasimme parkkipaikalle seuraavan kerran saavuttuamme hyvästeiksi, eikä mieleni tehnyt nähdä tuota hidastempoista ja vaisua miestä enää uudelleen.

Kuinkas sitten kävikään

Ei mennyt kauaakaan, kun puhelimeni ilmoitti, että Glenn on lähettänyt minulle viestin. Viestissään hän imarteli minua ja kertoi nauttineensa kohtaamisestamme suuresti ja hetken aikaa viestiteltyämme päädyin antamaan herttaiselle miehelle vielä toisen mahdollisuuden – ehkä raamikasta kaveria oli vain jännittänyt ja tapaisin viimein hänen todellisen olemuksensa, joka oli vain antanut odottaa itseään. Päätimme lähteä uudelleen yhteiselle metsäseikkailulle.

Glenn oli seuraavillakin treffeillä hyvin harkitsevainen, hidastempoinen ja tuskastuttavan maltillinen. En tuntenut ihastuksen tai intohimon väreitä kuunnellessani hänen pitkäveteisiä tarinoitaan, vaan katsoin pitkästyneenä liian hitaasti liikkuvaa suuta, joka muodosti sanoja tahtiin, joka olisi ollut ideaali vähintäänkin kolminkertaisella temmolla.

Toisten treffien jälkeen kirjoitin Glennille, että hän vaikuttaa hyvältä ihmiseltä. Mukavalta tyypiltä, kenen kanssa on turvallista lähteä metsään, mutta kaikesta huolimatta ei kuitenkaan sellaiselta, jolle elämässäni olisi nyt paikka. Glenn oli pettynyt, mutta ymmärsi, mitä tarkoitin. Vaivuimme viestihiljaisuuteen, ja minä kuvittelin casen olevan ohi.

Kolmas kerta toden sanoo

Puoli vuotta myöhemmin Glenn otti yhteyttä. Olin yllättynyt, mutta osaltaan myös imarreltu, kun hän kertoi, ettei voisi päästää kaltaistani naista sormiensa läpi. Hän kertoi ymmärtäneensä, mitä viimeksi sanoin, mutta häntä oli jäänyt häiritsemään se, etten ollut saanut tilaisuutta nähdä hänen kaikkia puoliaan. Hän kertoi olevansa paljon muutakin, kuin metsässä viihtyvä luontoihminen. Siksi hän halusi vielä yhden tilaisuuden: meidän pitäisi mennä syömään. Hän toivoi, että pukeutuisimme hienosti: hän pukuun ja minä johonkin kauniiseen mekkoon ja me voisimme tutustua toisiimme uudesta näkökulmasta, ilman vaellushousuja ja havunneuloja.

Suhtauduin ajatukseen varauksella, enkä ainoastaan siksi, että en äkkiseltään keksinyt pieneltä paikkakunnalta niin hienoa ravintolaa. Loppujen lopuksi kuitenkin suostuin pyyntöön, sillä miehen sinnikkyys teki minuun vaikutuksen: elettiin kuitenkin vuotta 2019 ja hän oli valmis panostamaan minuun tutustumiseen. Se ei ole kovinkaan tyypillistä enää kertakäyttökultturin kulta-aikana, jolloin kaiken pitäisi tapahtua sormia napsauttamalla. Ehkäpä tässä olikin elämäni prinssi – olihan päättäväisellä ja sitkeällä miehellä myös hyvä koulutus ja ammatti, joka takaisi korkeatasoisen toimeentulon. Kyllähän tällaiselle miehelle oli annettava tilaisuus!

Annoin miehelle osoitteeni ja hän tuli hakemaan minua kotitaloni pihalta. Glenn oli ajoissa paikalla, tuoksui ja näytti hyvältä. Mutta viimeistään ravintolatilausta tehdessämme muistin, mikä miehessä oikein tökkäsi. Tilatessaan ruokaa hän oli jälleen hidastempoinen ja puhui niin hiljaisella äänellä, että tarjoilija joutui kysymään kolmesti, ennen kun sai tilauksen kirjoitettua paperiinsa. Minua hävetti, enkä edes tiedä miksi – ehkä vain siksi, että olen tottunut enemmän ohjia käsissään pitäviin, hallitsevan oloisiin ja oman tilansa kyselemättä ottaviin miehiin.

Ruokailuun keskittyminen oli loistava aktiviteetti kolmansille (!!!) treffeille ottaen huomioon, että mies oli kommunikoinnissaan tuskastuttavan hidas ja hiljainen. Hänen suunsa tuntui olevan tehokkaimmillaan syödessä ja niinpä me söimme annoksemme ja ajoimme sitten maisemareittiä minun luokseni, jotta Glenn voisi heittää minut kotiin.

Kiitin kyydistä jo autossa, mutta Glenn halusi saattaa minut kotiovelleni saakka ja sen hän myös teki. Kotiportaillani hän kahmaisi minut aivan yllättäen otteeseensa, suuteli ja katsoi sitten silmiini pitkään hymyillen. Hän toivotti hyvää yötä, kääntyi kannoillaan ja harppoi autoonsa kuin missäkin elokuvakohtauksessa.

Vaikka ele kuulostaa äkkiseltään romanttiselta, se ei tuntunut siltä. Välillämme ei ollut tähän saakka – sen enempää kuin tästä eteenpäinkään – fyysistä kemiaa ja niinpä livahdin hämilläni kotiini ja pyyhin takin hihalla suupieliäni, sillä suudelma ei todellakaan ollut odotettu tai kaivattu. Mietin, että hyvien tapojen mukaisesti olisi varmaan hyvä toivottaa miehelle turvallista kotimatkaa edes viestein, mutta totesin itsekseni, että haluan vain suihkuun miettimään siirtoa, jolla pääsisin tuosta kummajaisesta lopullisesti eroon.

Seuraavana päivänä mies hehkutti WhatsAppissa taianomaista hetkeämme. Suudelmaamme oli kuulemma seurannut lumoava katseeni, eikä hän koskaan tulisi unohtamaan kuinka silmäni silloin säkenöivät. Pudistelin päätäni, sillä minut tunteva olisi löytänyt katseestani vain pöyristyneen hämmennyksen, varmaan ahdistuksenkin. Mies vaan jatkoi ja kertoi innoissaan, kuinka hän olisi halunnut tulla sisälle saakka – ja korjasi sitten vielä erikseen tarkoittavansa ensin sisälle taloon ja vasta sen jälkeen sisälle tulemista – ”hehheh.”

Miehen käytös alkoi tuntumaan entistä enemmän luotaan työntävältä. Siinähän haaveilee, mietin itsekseni, ja pääpiirteittäin lopetin miehen viestien lukemisen ja siten myös niihin vastaamisen. Purin häneltä tulleen viestisuman verkkaisesti aina muutamien päivien välein, pahoittelin kiirettä ja toivoin, että mies ymmärtäisi kaiken, mitä olin hänelle aiemmin sanonut ja mitä sittemmin rivien välistä viestittänyt.

Yllätys

Jatkoin elämääni omituisesta välikohtauksesta huolimatta. Vastailin silloin tällöin miehen viesteihin, mutta pidin linjan kuivana ja lyhytsanaisena, ettei hän innostuisi kuvittelemaan liikoja. Olin edelleen samoilla linjoilla kuin aiemmin keväällä ja kerroin siitä myös hänelle: elämässäni ei juuri nyt olisi sijaa hänelle, en ole kiinnostunut vakavemmasta deittailusta ja totta puhuakseni, hän ei ehkä aivan ollut tyyppiäni.

Olin juuri löytänyt täydellisen tasapainon kavereiden näkemisen, treffeillä käymisen ja vakiopanoilla halujeni tyydyttämisen välille, kun Glenn aivan yllättäen soitti.

Tein juuri iltapalaa ja tutun nimen puhelimeni ruudulla nähtyäni mietin kahdesti, jaksanko edes vastata. Jokin sai minut kuitenkin painamaan vihreää luuria ja niinpä kuulin jälleen ujon ja hidastempoisen äänen.

– Moi…      Mitä      teet       nyt      ?

– Mä teen tässä just iltapalaa. Oon kerrankin menossa aikasin nukkumaan, tokaisin tyytyväisyyttä äänessäni.

– Ehtisitkö      tulla      avaamaan      oven      ?

Nuo sanat kuultuani meinasin pudottaa puhelimeni lattiaan. Kipitin sydän kurkussa etuovelle toivoen, että kyseessä olisi pelkkä kukkalähetys, voi hyvä luoja anna sen olla pelkkä kukkalähetys, mutta ikävä kyllä oven takana odotti koko mies, vienosti pää kallellaan hymyillen.

Vastasin hymyyn kiusaantuneella hymylläni, vaikka aivoni olivat hätätilassa ja suuni meinasi sylkäistä, että hittoako siinä virnuilet, tuo ei ole romanttista vaan pelottavaa – LÄHE MENEEN.

Olin juuri kysymässä mieheltä, mitä tämä meinasi, mutta hän ponkaisikin yhdellä harppauksella eteiseen, suuteli minua ja kaappasi sitten reippaaseen halaukseen, jonka alle en voinut muuta kuin sydän hakaten lamaantua. Olin shokissa ja mietin, mahtoiko makuuhuoneessa odottaa rivi vibraattoreja tai olisiko eiliseltä tinderkokeilulta jäänyt paljon puhuvia roskia. Aivoni osasivat lähinnä käydä läpi asunnon siisteystasoa ja miehen reaktiota mahdollisiin kondomiroskiin, mutta ei vielä lainkaan esimerkiksi omaa turvallisuuttani.

Kun pääsin miehen otteesta, olin häkeltynyt.

– Mitä ihmettä sä täällä teet, sain kysytyksi varmaankin irvistystä muistuttava hymy kasvoillani.

– No mä tulin, aattelin yllättää sut. Kun sä olet aina niin kiireinen, vaikka oikeesti sä tarvitset vaan ihmistä sun elämääsi, jotain joka tukee sua tällaisena mustana marraskuun iltana. Niinhän me kaikki tarvitaan, vai mitä?

– Joo, niin, niin kai tarvitaan, sain sanotuksi samalla, kun potkaisin edelliseen vierailijaan liittyvää todistusaineistoa lipaston alle.

Niin Glenn ilmaantui ensimmäistä kertaa kotiini. Täysin pyytämättä, ja ennen kaikkea toivomatta. Kello lähenteli puolta yhdeksää illalla ja yritin varovasti töniä miestä kotimatkalleen, mutta hän otti takkinsa taskusta hammasharjan ja -tahnan ja mainitsi jäävänsä yöksi, siis jos ei haittaa.

En tiennyt mitä sanoa. Yritin löytää miehestä lisää vihjeitä: oliko hän hullu, vai ainoastaan ihastunut? Oliko tämä romanttista – vai ihan saatanan creepyä? Pitäisikö minun vain heittäytyä tilanteeseen – tämähän voisi olla vaikka kohtaus jostain romanttisesta elokuvasta – vai onko tämä liian outoa jopa minulle, ehkä suora lainaus jostain sadistiseksi äityvästä elokuvasta? Olenko minä vieraantunut tyyli- ja tilannetajusta – vai tuo kotiini ängennyt mies?

Glenn jäi. Lakanoissani oli edellisenä iltana kierinyt minibussin kokoinen kehonrakentaja ja toivoin, ettei Glenn ottaisi puheeksi peittoihin tarttunutta testohien hajua. Todellisuudessa hän ei varmaan huomannut mitään – hän vain hymyili, ja aina avatessaan suunsa sieltä tuli lauseita niin h i t a a l l a temmolla, että minun teki mieli tiskata, pestä ikkunat ja imuroida, ja tulla vasta sitten kuuntelemaan sitä, miten lause tulisi päättymään. Ellei hän sattuisi nielaisemaan sen loppua. Oli varmaankin onni onnettomuudessa, että miehen vierailu osoittautui illan mittaan enemmänkin pitkästyttäväksi, kuin pelottavaksi.

Ei kiitos

Glenn makasi vieressäni parisängyllä, enkä minä saanut unta. Tilanne oli jollain tasolla hälyttävä, enkä minä kokenut, että voisin välttämättä hallita sitä riittävästi – enhän edes tuntenut koko miestä. Oli kamala tunne, kun en voinut rentoutua omassa kodissani, omassa turvapaikassani.

Puolen yön jälkeen Glenn kaappasi minut kainaloonsa, ja minä antauduin. Olin liian väsynyt ja liian hämmentynyt, enkä halunnut aiheuttaa kiusallista tilannetta keskellä yötä. Tuntui, kuin olisin siirtynyt kehoni ulkopuolelle tarkastelemaan tilannetta etäämmältä: näin vain itseni jonkun vieraan miehen kainalossa ja mietin, mitä helvettiä tässä nyt oikein tapahtuu.

Miehen kädet hapuilivat lähelle jalkoväliäni, mutta minä kuiskasin haluavani nukkua ja niin hän ymmärsi vetäytyä. Nukahdin levottomaan uneen vain herätäkseni aamulla samaan painajaiseen: Glenn todella oli täällä, yhä vieläkin.

Hän oli herännyt minua aiemmin, etsinyt keittiöstä ruokaa ja aloittanut valmistelemaan meille pekonia ja munia. Kun saavuin keittiöön, hän tervehti minua iloisesti samalla, kun etsi suodatinpusseja ympäri kaappeja. En jälkeenpäin ajateltuna edes tiedä miten, mutta onnistuin näyttelemään Glennin luomassa nukkekodissa luontevasti mukana. Söimme aamiaisen, Glenn otti esille olohuoneessani poissaolollaan loistavan kattovalaisimen ja päätimme lähteä Ikeaan: Glennillä oli pelkkää aikaa, halu miellyttää minua ja taito asentaa mitä hankalampiakin lamppuja.

Tunsin itseni hyväksikäyttäjäksi, mutta tätähän Glenn oli kerjännyt tuppaamalla kotiini kutsumatta. Hyppäsin hänen autoonsa ja suuntasimme kohti Ikeaa, jossa maleksimalla ja syömällä saimme kulutettua kokonaisen päivän. Illalla Glenn vielä asensi ostamani kattovalaisimen ja samalla työkalusarjalla hän myös kiristi kylpyhuoneessa vuotavan putken, liimasi rikkoutuneeseen kahvikuppiin sen irronneen korvan ja kiristi huoneistossani löysällä olleet ovenkahvat. Hän oli käytännönläheinen mies, eikä sitä käynyt kiistäminen. Siltikin, edelleen, liian hidastempoinen – ja osaltaan creepy – minulle.

En osannut työntää häntä riittävän määrätietoisesti ja lujasanaisesti kauemmaksi ja niinpä Glenn jäi vielä yhdeksi yöksi. Sinä yönä en enää estellyt häntä, vaan antaudun lampunasentajan käsittelyyn, sillä aloin jo itsekin kaivata stressilleni helpotusta, tapaa purkautua. Kaikkea pitää kokeilla, ajattelin ja toivoin, että intiimi kanssakäyminen viimein murtaisi jään, jonka välillämme tunsin.

Vaikka mies muuten oli raamikas ja pitkä, hänen boksereistaan paljastui peukalon kokoinen pieni elin, jonka mukaan mies nimettiin myöhemmin kavereilleni kertomissani tarinoissa peukaloiseksi. Hän ei ollut erityinen: ei erityisen taitava tai millään tavalla mieleenpainuva, eikä yöstä jäänyt juurikaan kerrottavaa. Olin helpottunut, kun Glenn viimein sunnuntaiaamupäivällä lähti – sulki oven mennessään ja katosi.

Eikä siinä vielä kaikki

Pysyin hetken aikaa mukana Glennin luomassa imussa ja vastailin hänen viesteihinsä ystävällisesti osallistuen, mutta kuitenkin hieman miehen intoa toppuutellen. Kerroin, ettei tilanteeni ollut muuttunut keväästä: että en todella edelleenkään näe meillä yhteistä tulevaisuutta, mutta Glenn oli sitkeä, eikä ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää. Hän kertoi odottavansa minua vaikka maailmaan ääriin: hän tiesi, että olen erityinen ja hän oli täällä vain minua varten. Hän korosti, ettei häntä haitannut, kuinka hitaasti oppisimme toisemme tuntemaan. Hänelle tärkeintä ei ollut tämä hetki, vaan yhteinen tulevaisuutemme.

En ollut lainkaan innoissani miehen mahtipontisista suunnitelmista, sillä tunne ei ollut molemminpuolinen. Tuntui, kuin tarinassamme olisi alusta saakka ollut kaksi aivan erilaisin äänin varustettua kertojaa: minä, joka näin kaiken ikävystyttävän tylsänä, kiusallisena ja häkellyttävänä sekä hän, joka oli onnistunut löytämään elämänsä prinsessan, täydellisen naisen, jota voisi odottaa, vaikka maailman ääriin saakka.

Pikkuhiljaa sain miehen karisteltua harteiltani niin, että viestitulva väheni ja saatoin jatkaa arkeani tutulla kaavallani: kavereita, treffejä ja vakituisia seksikumppaneita.

Kunnes se sitten tapahtui taas, itsenäisyyspäivän aamuna.

Herätessäni kännykkäni oli täynnä WhatsApp -viestejä. Kaveriporukka, pari yksittäistä kaveria ja Glenn olivat laittaneet viestiä. Jostain käsittämättömästä syystä avasin Glennin viestin, vaikka parhaimmillani en ollut lukenut tai reagoinut niihin useisiin vuorokausiin.

”Ootko jo hereillä?” viestissä luki. Se oli lähetetty puolitoista tuntia aiemmin, ja koska olin lukenut viestin, vastasin siihen myöntävästi samalla, kun aloin kömpimään kylpyhuoneeseen lämpimän ja muhkean peittoni alta. ”Joo, heräsin just.”

”Tuutko avaamaan oven?”

… !!!

Tuskastunut kiroiluni tuskin kuului ulko-ovelle saakka. Mieleni teki ilmoittaa, että en olisi nyt kotona tai olisin muuten estynyt, mutta Glenn varmaankin seisoi jo ovellani, katsoi tallaamatonta lunta ja pihassa seisovaa autoani ja odotti siinä kuin kaupan eteen hylätty mopsi.

Jos Glenn olisi ilmaantunut ovelleni jo edellisenä iltana, olisin usuttanut lakanoissani peuhanneen bodarin nro 2 ovelle tiedustelemaan, mitä mies oli vailla. Siinä olisi ollut Glennille signaalia kerrakseen ja juuri niin paljon, kun hän oli ansainnutkin.

Valitettavasti jouduin hoitamaan tilanteen itse, vaikka olisin yksinkertaisesti halunnut vain kadota. Heitin hupparin paljaan ylävartaloni suojaksi ja avasin oven, jonka takana kulmiensa alta virnuileva Glenn minua tuijotti ruusukimppu kädessään.

– Nää on sulle, hän sanoi astuessaan sisään ja ojentaessaan kukat.

– No johan on, sain mutistua, mutta olin jo päättänyt, etten tarjoaisi uudelle ahdistelijalleni viiruakaan lempeyttä.

– Mitä sä täällä teet, kysyin seuraavaksi.

– Kunhan ajelin ohi, aattelin jos oltais kahvit juotu.

– Okei, no mee keittään kahvit, sä tiedät nyt missä suodatinpussit on. Mä meen suihkuun, sanoin unisena päätäni raapien.

Olin suihkussa yli puoli tuntia, sillä en ollut todellakaan valmis kohtaamaan tätä miestä juuri nyt. Halusin aikaa ja halusin eroon tästä painajaismaisesta tilanteesta. Olin mennessäni lukinnut oven ja kiitin luojaani siitä, että wc-kylpyhuoneeni ovessa ylipäätään oli toimiva lukko. Kun tulin suihkusta, Glenn istui hymyillen keittiön pöydän ääressä kahvikuppi kädessään.

– Sitä tullaan suihkun raikkaana, ai että, Glenn myhäili tyytyväisenä. En vastannut mitään, sillä toinen kerta tätä samaa paskaa oli jo liikaa. Otin jääkaapista voin, leikkeleet ja kurkun ja aloin tekemään itselleni aamiaiseksi voileipiä.

– Pitääkö sullekin tehdä leipää, kysyin närkästyneenä, sillä en ollut kaupassa käydessäni huomioinut muita ruokittavia suita, kuin omani, ja ruokavarantoni alkoivat hupenemaan loppuviikkoa kohti.

– En mä tarvi, kiitos vaan, Glenn kiirehti vastaamaan.

Yhteinen aamiaishetki oli kaukana edelliskerran tekopyhästä nukkekotileikistä, sillä tunnelmaa olisi voinut leikata veitsellä. Olin vihainen, ja halusin tehdä selväksi, että en aio loputtomasti hyväksyä hänen pölmähtämistään kotiini mielivaltaisesti: tilanne oli kaikin puolin epäreilu, sillä minä en edes tiennyt hänen kotiosoitettaan ja sitä paitsi, tämähän oli kotirauhan rikkomista.

Glenn yritti puhua säästä ja ajokelistä, mutta minä selasin kännykkäni ruutua ja yritin tehdä miehelle ei-toivotun olon. En ollut kutsunut häntä tällä(kään) kertaa ja oletin, että jos hän todella haluaa ilmaantua arkeeni noin vain, hän saa myös osansa arjestani: siitä, kuinka anteeksi pyytelemättä vajoan lukittujen ovien taakse puolen tunnin aamusuihkuun ja sitten syvennyn ylvääseen yksinäisyyteeni kännykkäni äärelle, koska sellaista minä arjessani teen.

Kylmäkiskoinen käyttäytymiseni meni lopulta perille ja Glenn ilmoitti, että hänen on varmaan parasta jatkaa matkaansa. Ennen lähtöään hän halusi pussata minua, mutta olin edelleen niin kiukkuinen, että väistin pusun halaamalla miestä pikaisesti. En toivottanut hänelle hyvää matkaa ja tällä kertaa se oli tarkoin harkittu valinta.

Miten tästä eteenpäin?

Mies viestitti vielä myöhemmin samana päivänä autonsa ratista. Oli kuulemma kova sumu, hankala ajaa ja todella kurja keli. Olisi vielä kotimatkakin edessä – hän ajaisi ohitseni vielä kerran ja voisi vaikka kurjan ajokelin vuoksi jäädä matkan varrelle yöksi – tai niin minä ainakin tulkitsin miehen epäsuoran vihjauksen ja kokonaisen ajosään surkutteluviestin.

En todellakaan ymmärtänyt, eikö mies itse nähnyt toiminnassaan mitään väärää. Vastasin hänen viestiinsä yhdellä sanalla:”tsemppiä.”

Seuraavana päivänä olin ystäväni mukana Helsingissä Suomen suurimmassa koiranäyttelytapahtumassa, josta olin ohimennen maininnut Glennille. Yllätys oli melkoinen, kun kännykkäni ruutuun ilmestyi viesti mieheltä.

”Pistä sieltä kuvia, niin nään mimmonen paikka se on”

Glennin viesti sai minut heti näkemään punaista. Tuntui, kun hän olisi viimein paljastanut todellisen luonteensa. Kokemuspohjallani hän näyttäytyi nyt selkeästi kontrolloivana, jopa ripustautuvana ja mustasukkaisena miehenä, joka ei enää antaisi minkään liittyä minuun ilman, että hän tietäisi. Hän pyrki hallitsemaan muita esittämällä hellää ja huolehtivaa hahmoa, vaikka todellisuus alkoi jo kertomaan toisenlaista tarinaa.

Laitoin miehelle epäselvän kuvan väenpaljoudesta, mutta en jaksanut kommentoida asiaa enempää. Glenn näytti uskovan, että olen siellä, missä väitinkin, mutta en voinut olla miettimättä mitä hän olisi tehnyt, jos en olisi ollenkaan reagoinut hänen viestiinsä tai olisin sanonut, että en pysty – tai halua –  laittaa paikalta kuvaa.

Kokonaisuus alkoi ahdistamaan minua niin paljon, että seuraavana päivänä lähetin miehelle kilometrin mittaisen viestin, jossa sanoin kaiken kiertelemättä. Sen, kuinka ahdisti, sen, miten epäkohteliasta miehen toiminta oli sekä sen, että en edelleenkään kaivannut häntä elämääni. Että tämä sai nyt olla tässä, sillä minulle riitti.

Täyttä viestihiljaisuutta riitti yhden kokonaisen joulukuun puoliskon, kunnes sain mieheltä vähintään yhtä pitkän vastausviestin.

Mies kertoi, ettei ollut vastannut aiemmin – sillä halusi suoda minulle miellyttävän joulurauhan ja sitten hän kertoi, kuinka on jo oppinut tuntemaan minut ja tietää, mitä tarvitsen.

Hän kertoi viestissään, ettei minun enää koskaan tarvitsisi vetäytyä kuoreeni ja työntää häntä pois, sillä tässä hän oli – ja aikoi olla jatkossakin. Hän ei ollut tarkoittanut ilmaantumisillaan mitään pahaa, hän oli vain tottunut puimaan konfliktit (?) kasvotusten, eikä viestien välityksellä ja siksi hän halusi tulla paikan päälle samalla varmistaen, että minulla on kaikki hyvin.

Mies kertoi, että jokin minussa oli koskettanut häntä syvästi, mutta myönsi myös saattaneensa tulkita joitain signaaleistani väärin.

Viestinsä viimeisessä kappaleessa hän kertoi, ettei itsekään ole aina onnistunut ilmaisemaan itseään parhaimmalla mahdollisella tavalla ja tämänkaltainen tapailu, se, mitä meidän välillämme juuri nyt oli, on juuri sitä, mitä hän tässä hetkessä kaipasikin. Tämä on ollut just hyvä mulle näin, hän täsmensi.

Lopuksi mies vielä kertoi, kuinka hänen matkaansa on keventänyt ajatus siitä, että maailmassa on joku, joka luo hänelle tunteen siitä, ettei hän ole yksin ja se, että maailmassa on joku, josta myös hän välittää. Hän kiitteli olemassa olostani ja mainitsi, että haluaa ehdottomasti jatkaa tutustumista, koska se, mitä meillä on ja on ollut, on ainoita asioita, joita hän on todella jäänyt kaipaamaan.

Luin miehen viestin epäuskoisena, enkä tiennyt mitä ajatella. Vaikka olin juuri silloin kotonani yksin, suustani pääsi viestiä lukiessani pöyristynyt lause: et vittu voi olla tosissas.

Loppusanat

Tuntuu, että mikään ei tehoa. Mies tuntuu pelaavaan psykologista peliään kertoessaan minulle, mitä tunnen ja kuinka meidän tulee edetä. Olen antanut miehelle nyt useammat pakit, mutta eittämättä niiden lujuutta murentaa se, että olen myös kerta toisensa jälkeen antanut hänen kiemurrella elämääni siksi, että en ole tohtinut esiintyä hänen edessään riittävän jyrkkänä ja mustavalkoisena – minä kun haluan olla aina ja kaikille kiltti ja ystävällinen.

Tuntuu siltä, että kerta toisensa jälkeen juuri tällaiset miehet löytävät eräänlaisen herkkyyteni ja käyttävät sitä häikäilemättä hyväkseen. Vuodet ovat kuitenkin opettaneet minua tunnistamaan tilanteet ja nykyisin ymmärrän sen, että peli täytyy viheltää poikki ennen, kuin koko tilanne sekoittaa pakkaa yhtään enempää.

Juuri nyt mittani on täynnä, enkä ole vielä vastannut miehen viimeisimpään viestiin. Haluaisin estää hänet kaikissa viestimissä, mutta minua pelottaa, ettei miehen estäminen auta ollenkaan – hän vaan ilmaantuisi ovelleni kuin ymmärtämättä, että en halua häntä elämääni. Ahdistavinta on, että hän asettelee itsensä jonkinlaisen hyväntahtoisen pelastajan rooliin, vaikka alitajuntani ja kaikki hälytyskelloni varoittavat minua siitä, ettei tämä nyt taida olla kovinkaan suloinen ja romanttinen rakkaustarina.

Pikkuhiljaa elo syrjäisessä kaksiossani alkaa ahdistamaan minua. Etenkin, kun otetaan huomioon menneisyyteni ex-mieheni kanssa, josta en olekaan vielä kertonut teille…