Synnytyskertomus vol.2

Hei ihanat! 

Kyselin pari päivää sitten instagramin puolella mistä aiheista haluaisitte lukea täällä blogin puolella liittyen raskauteen/synnytykseen/vauvoihin ja ehdottomasti eniten tuli toiveita synnytyskertomuksen suhteen. Täältä löydätkin ensimmäisen synnytystarinani ollessani synnyttämässä esikoistani reilu pari vuotta sitten. Tälläkään kertaa luvassa ei ole mitään kauhutarinoita joten myös synnytyspelkoiset voivat hyvillä mielin lukea tämän tekstin:) Mainittakoon vielä se, että jos olisin saanut suunnitella synnytykseni etukäteen olisin suunnitellut siitä melko lailla juuri sellaisen kuin siitä tulikin! 

Viime viikon keskiviikkona eli ollessani raskausviikoilla 39+5 olin varannut ajan Hoitola Onniin akupunktioon jonka oli tarkoitus toimia ns. synnytyksen käynnistyshoitona luonnollisesti. Olin jo henkisesti ollut valmis synnyttämään viimeisen kuukauden ajan ja olo alkoi olla sen verran tuskainen että halusin vain päästä synnärille asap. Akupunktio kesti 45 minuuttia ja vauva mylläsi mahassa kuin viimeistä päivää ja potki ja riehui mutta se ei sinänsä ollut mitään uutta sillä tämä tyyppi oli riehunut mahassa koko raskauden ajan melko railakkaasti. Kotiin päästyämme aloin tekemään ruokaa, touhusin keittiössä, siivoilin, siivosin taaperon jälkiä etc ja tunsin että alkoi kevyesti supistella mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota sillä minua oli supistellut jo monen viikon ajan, välillä melko reippaastikin. Normaalisti olisin ehkä käynyt lepäämään mutta nyt päätin että jatkan touhuilua ja katson josko nämä supparit lähtisivät tästä voimistumaan ja synnytys ehkä käynnistyisi vihdoin. Kahdeksan jälkeen lähdettiin taaperon kanssa yläkertaan iltapuuhille ja puoli yhdeksältä mentiin sänkyyn lukemaan hänelle iltasatua. Tyttö oli melko haastavalla känkkäränkkätuulella ja nukkumaan menosta saatikka sängyssä pysymisestä ei meinannut tulla mitään ja aloin olla jo hieman kärttyisä hänelle kun yhtäkkiä kuului ”plops” ja sängyllemme jossa yritimme lukea satua hulahti ihan järjetön määrä lapsivettä. Olin vähän aikaa hieman hämilläni että mitäs nyt mutta sitten järki palasi ja rupesin toimimaan. Mies oli pihalla korjaamassa pyöräänsä joten aloin hakata ikkunaa ja huutaa hänelle että nyt sisälle, samalla aloin kuivata sänkyä ja lattiaa, vaihtaa vaatteita ja etsiä terveyssiteitä jostain sillä vettä tihkutti koko ajan vain lisää. Tyttö meni tietenkin todella hämilleen ja tilanne ei auttanut muutenkin jo hankalaa nukkumaanmenotilannetta yliväsyneen taaperon kanssa:D Mieheni soitti äidilleni ja pyysi häntä tulemaan meille vaikka minua ei tässä vaiheessa vielä edes supistellut. Soitin kuitenkin synnärille ja he sanoivat että tulkaa parin tunnin päästä ottamaan streptokokki-näyte vaikkei mitään supistuksia tulisikaan ja jos tilanne muuttuu niin soittakaa uudestaan. 

Tilanne oli hieman kaaottinen, yliväsynyt taapero heiluu vieläkin hereillä ja huutaa äitiä paikalle, sekava ja hermostunut mies yrittää rauhoitella ja saada hermostunutta taaperoa nukkumaan (voitte vaan kuvitella kuinka suksee tämä yritys oli..) minä yritän jotenkin tyrehdyttää tihkuvaa lapsivettä ja pakkailla sairaalakassia ja miettiä onko tytölle aamiaistarvikkeita valmiiksi, onko pyykit kuivumassa koneesta ja onhan keittiö siisti jne jne. Yhdeksän maissa supistukset alkoivat tosi kevyesti. Äitini saapuessa hieman yhdeksän jälkeen ovat supistukset jo voimistuneet ja noin varttia yli yhdeksän aloin laittamaan niitä ylös supistusappiin puhelimeeni ja noin puoli tuntia niitä ylös laitettuani huomasin että ne ovat selvästi voimistuneet koko ajan (tässä vaiheessa nojasin jumppapalloon lämmin hernepussi selän päällä ja hengittelin syvään supistusten tullessa) ja supistusten väli oli noin 4 minuuttia ja kesto 30-45 sekunnin luokkaa, mitään maailman voimakkaimpia ne eivät olleet tässä vaiheessa kuitenkaan. Soitin uudestaan synnärille ja sanoivat että jos oloni olisi sellainen että haluan tulla sinne niin olisin tervetullut. Sanoin että pystyisin ehkä paremmin rentoutumaan sairaalassa kun tietäisin että apu olisi lähellä jos asioita alkaisikin tapahtua nopeasti. 

Kymmenen maissa pakkasimme miehemme kanssa kassimme ja lähdimme ajamaan kohti naistenklinikkaa. Supistukset hieman hiipuivat tässä kohdin niinkuin arvelinkin, mutta suht tiuhaan niitä silti tuli. Tuntui hassulta mennä sairaalaan kun pystyin puhumaan ihan normaalisti ja olo oli ihan ok, kun taas esikoisen kohdalla pystyin hädin tuskin kävelemään saatikka puhumaan kun saavuimme sairaalalle.

Meidät kirjattiin sisään noin 22.30 ja päästiin synnytysosastolle jossa meidät otti vastaan ihana Kätilö Kirsi joka oli ollut kätilönä jo yli 30 vuotta, eli periaatteessa hän olisi voinut saattaa minutkin maailmaan joskus aikoinaan:D Hän oli myös juuri tullut vuoroon ja tulisi olemaan töissä koko yön mikä tarkoitti sitä että jos kaikki menisi hyvin niin meillä tulisi olemaan sama kätilö koko vuoron ajan mikä olisi tietysti ihan mahtavaa. Hän laittoi minut käyrille ja juttelimme niitä näitä (meillä klikkasi tosi hyvin) ja selvisi että ihana kätilö joka saattoi tyttäremme maailmaan oli hänen hyvä kollegansa ja oli itseasiassa vuorossa juuri myös, mutta toisella osastolla! 

Kaikki näytti hyvältä vauvan sydänäänien osalta, sisätarkistuksessa selvisi että olin 4cm auki ja kätilö veikkasi että lapsi olisi noin 3,6kg, sopusuhtainen tyyppi. Hän kehotti meitä hieman kävelemään ja liikkumaan jotta saataisiin supistukset voimistumaan sillä tässä vaiheessa ne eivät enää olleet kovin vahvoja. Lähdimme autolle joka oli naikkarin parkkipaikalla hakemaan tavaroitamme ja takaisin tullessa halusin kävellä rappuset ylös neljänteen kerrokseen takaisin huoneeseemme jonka aikana supistukset alkoivat jo hieman voimistua. Päästiin huoneeseemme ja pyysin miestäni hakemaan minulle jumppapallon ja lämmittämään hernepussin jonka toimme mukanamme. Nojailin jumppapalloon ja hengittelin syvään supistusten aikana, nyt niihin joutui jo hieman keskittymään. Pyysin myös TENS-laitteen käyttööni joka oli pelastukseni ekassa synnytyksessä ja myöskin tällä kertaa se oli ihan maailman parhain juttu. 

Tämän jälkeen kellonajat muuttuvat hieman hämäräksi minun osaltani mutta kätilö taisi tulla uudemman kerran siinä puoli 12 maissa huoneeseemme ja totesi että supistukset taitavat olla vahvistuneet ja tilanne edennyt. Tässä vaiheessa nojailin edelleen jumppapalloon, olin täysin omassa maailmassani, supistusten tullessa käytin ääntäni apuna jotta sain pidettyä leuan rentona ja hengitettyä (yhteydessä lantioon) enkä jännittäisi supistusta vastaan. TENS-laite taisi olla koko ajan boost-teholla päällä ja se tuntui niin hyvältä! 

Olin sanonut aiemmin kätilölle että haluaisin luultavasti epiduraalin jossain vaiheessa ja hän ehdotti että tekisi minulle nyt uuden sisätutkimuksen ja katsoisi mikä tilanne on. Olin 12 maissa 6-7cm auki ja kätilö ilmoitti että lapsivettä oli kertynyt uudestaan ja uudet kalvot kehittyneet, sitä kuulemma tapahtuu joskus. Tässä vaiheessa minulle iski pienoinen synnytyspaniikki ja mietin vain hetken aikaa että en halua enää synnyttää uudestaan, pliis ottakaa tää lapsi vaan pois.. Hengittelin hetken rauhallisesti ja sain oloni taas rauhoitettua. Totesin että nyt on aika ottaa epiduraali, halusin levätä (en ollut nukkunut moneen yöhön hyvin) muistin miten hyvä tunne viime kerralla tuli puudutteesta ja totesin etten nyt tarvitse mitään luomusupernais-kokemusta, vaikka supernaistouhuahan se synnyttäminen on, luomuna tai lääkkeillä. 

Hoitaja kutsui anestesialääkärin paikalle ja alkoi valmistella minua epiduraalia varten, tämä on se inhottavin vaihe kun täytyy olla kyljellään paikallaan liikkumatta ja minun täytyi luopua tens-laitteesta. Onneksi anestesialääkäri saapui nopeasti ja sain puudutteen selkääni hyvin nopealla tahdilla, kaikki meni hyvin sen suhteen. Mieheni mukaan tämä on kuulemma hänen mielestään inhottavin vaihe, kun se epiduraalin laittaminen on niin hurjan näköistä. Itsehän en tuntenut mitään sillä lääkäri laittaa paikallispuudutteen ennen varsinaisen piikin laittoa. 

Sain melko kevyen annoksen epiä ja kätilö totesi ettei oksitosiinia myöskään tarvitse laittaa sillä synnytys oli niin hyvin käynnissä ja omia supistuksia tuli tiheästi. Tästä olin niiiin onnellinen! Viime kerralla ne oksitosiinisupparit ihan synnytyksen lopulla olivat jotain niin kamalaa.. Tunsin supistukset ja ne tekivät kevyesti kipeää mutta sain avuksi vielä ilokaasun jota osasin tällä kertaa jopa käyttää ja sain siitä suorastaan ilon irti! Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi että olin 9cm auki ja samalla hän puhkaisi uudelleen muodustuneet kalvot. 

Jäin chillailemaan sänkyyn (mukavien) supistusten parissa ja naukkailin ilokaasua aina supistuksen tullessa, niitä tuli tiheään varmaan noin alle 2 minuutin välein. Miehen mukaan olin kuulemma hieman hiprakkaisen oloinen tässä vaiheessa, mulla oli tosi hauskaa ja mietin vain että kohta vauveli syntyy ja tää on ohi. En siis ole niitä tyyppejä jotka erityisesti hekumoi ja nautiskelee synnytyskokemuksen parissa, enemmänkin halusin sen vain pois alta:D Käskin myös miestäni testaamaan ilokaasua koska se oli mielestäni niiin siistiä, mutta tunnollinen herra otti vain yhdet pienet henkäisyt ja kieltäytyi sen jälkeen kohteliaasti:D 

Jossain vaiheessa ehkä noin kahden aikaan yöllä kätilö tuli tsekkaamaan tilanteen ja totesi että olen 10cm auki mutta lapsi on vielä suht korkealla. Hän sanoi että soita kelloa kun alkaa tulla ponnistamisen tarve. Kyselin että pitäisikö nousta ylös ja antaa painovoiman tehdä tehtävänsä mutta hän sanoi että hommat etenee niin hyvin, tehokkaita supistuksia tulee koko ajan ja olisi parempi vain säästellä voimia. Olin onnellinen tästä tiedosta sillä olin yksinkertaisesti niiin väsynyt etten jaksanut muuta kuin köllötellä sängyllä ja lepäillä. Jos synnytys nyt kestäisi vartin pitempään sen takia kun en nousisi ylös jumppaamaan niin so what:D Eli heitin kaikki synnytyssuunnitelmani kyykkäämisestä ja jumppapallon päällä pomppimisesta romukoppaan! 

Ehkä vartin päästä minua alkoi kevyesti ponnistuttamaan ja kutsuin kätilön paikalle, yritin ponnistaa mutta hän sanoi että lapsi on vieläkin melko korkealla ja odotetaan ihan rauhassa. Klo 2.30 tuli sitten vahvempi ponnistamisen tarve ja kutsuin kätilön uudestaan paikalle. Hän totesi että voidaan yrittää vaikka lapsi on vieläkin korkealla. Kysyin mitä asentoa hän suosittelisi ponnistusasennoksi ja kerroin viimeksi ponnistaneeni kylkimakuulla toinen jalka kohti taivasta. Päätettiin että kokeillaan sitä mutta se ei jostain syystä tuntunut nyt hyvältä tai toimivalta. Kätilö ehdotti että mitä jos kokeilisin vaan perinteistä puoli-istuvaa asentoa johon suhtauduin hieman skeptisesti mutta päätin luottaa häneen sillä kätilö oli tähänkin asti ollut loistava ja yhteistyömme oli sujunut mallikkaasti. 

Pyysin vielä pudendaalipuudutuksen koska muistin viime kerrasta että se oli erittäin mahtava apu ponnistusvaiheessa. Aloin ponnistamaan ja ponnistamaan, tällä kertaa jouduin ihan oikeasti hommiin sillä tyttäreni synnytyksessä oksitosiinisupparit tekivät ison työn ja ponnistusvaihe oli melko helppo. Nyt jouduin sitten oikeasti työntämään sitä vesimelonia ulos niinkuin minulle oli kuvailtu.. Ponnistusvaihe tuntui pitkältä ja meinasi tulla pieni epätoivo jossain vaiheessa mutta kätilö ja mieheni kannustivat minua ihan mielettömän hyvin ja lopulta saatiinkin vauvan pää näkyviin. Kätilö käski minua paijaamaan vauvaa ja totesi että pian saat hänet syliisi, oli ehkä hulluin tunne maailmassa nähdä vauvan pää roikkumassa haarojen välistä.. Olin jotenkin paljon enemmän läsnä tässä synnytyksessä ja muistan asioita, tyttäreni synnytyksessä kaikki oli jotenkin hieman hämärän peitossa ja olin vaan niin ihmeissäni etten edes tajunnut kun hän syntyi. 

Pian pieni poika pullahti maailmaan ja selvisi että hänellä oli ollut napanuora kietoutuneena kaulan ja vartalon ympärille ja tämä oli ottanut vastaan ponnistusvaiheessa ja hieman hankaloittanut sitä. Yhteensä ponnistusvaihe kesti 20 minuuttia ja poikamme saapui maailmaan 02.53<3 Painoa pojalla oli 3,79kg ja pituutta 51cm ja hän oli loistavassa kunnossa<3. 

Ja niin sillä sekunnilla kaikki kivut taas hävisivät kuin tuhka tuuleen. Pieni mies käpertyi heti rinnalleni ja voi sitä rakkauden määrää, ei sitä pysty ikinä kuvailemaan.<3 Ihan mieletöntä. Olin niin onnellinen että kaikki oli mennyt hyvin ja oma oloni oli loistava. Istukka tuli ulos yhdellä kevyellä ponnistuksella ja yhtään tikkiä en saanut eikä mitään repeämiä tullut.

Muutama tunti synnytyksen jälkeen oloni oli jo tosi hyvä, testailin hieman lantionpohjanlihaksia sängyllä ja sain jo jotain kontaktia niihin mikä tuntui uskomattomalta. Suihkussa käynti meni hyvin ja sain käytyä ihan normaalisti vessassakin. Olo oli niin paljon parempi kuin esikoisen syntymän jälkeen, vaikka ei se silloinkaan mikään huono ollut varsinaisesti. 

Muutama tunti synnärillä oltuamme meiltä kysyttiin halutaanko lähteä kotiin vai halutaanko mennä yöksi HUSin potilashotelliin joka on sairaalaa vastapäätä. Haluttiin ehdottomasti potilashotelliin yöksi, oli jotenkin turvallinen olo että lähellä olisi kätilöitä ja saisi muutenkin levätä sillä mummi oli luvannut viettää yön meidän taaperon kanssa. Voin suuresti suositella muillekin HUSin potilashotellia, mielettömän ihana paikka ja upea osaava henkilökunta. Lisäksi oli tosi kiva kun miljöö ei ollut niin sairaalamainen vaan pääsi hotelliin:) 

Ihana synnytyskokemus jälleen kerran ja erittäin iso kiitos Naistenklinikan ihanalle ja osaavalle henkilökunnalle<3 Ollaan me naiset vaan niin uskomattomia! 

Toivottavasti tämä teksti antaa jollekin odottavalle äidille hyvän fiiliksen tulevaa synnytystä kohtaan ja häivyttää pelkoa, se tulee aivan varmasti olemaan elämäsi mullistavin kokemus ja vähintään lopputulema on maailman paras<3 

Love,

Jenna