Ajatuksia äitiydestä
Hei ihanaiset!
Bloggaaminen uutena äitinä on melko haastavaa, täytyy myöntää. Meillä ei tällä hetkellä ole vielä mitään kovin selkeää rytmiä ja jos olen oikein ymmärtänyt tuskin tulee sellaista olemaankaan seuraavaan kolmeen kuukauteen. Vauva tarvitsee ruokaa ja lepoa säännöllisen paljon olipa sitten päivä tai yö! Jossain väitetään että kahden viikon ikäisestä eteenpäin vauvat voisivat oppia tunnistamaan päivän ja yön, ollaan ainakin yritetty tehdä hieman iltarutiineja meidän pienelle, kuten että hiljennämme ääniämme kotona, sammuttelemme valoja, teemme hänelle iltapesun ja puemme unipussiin, hänet siirretään vauvanpesässä sänkyyn, soitan hänelle iltamusiikkia, silittelen päätä, laitan tutin suuhun ja yleensä noin 10 minuutissa hän vaipuu uneen. Joskus herää kun tutti tippuu suusta mutta nukahtaa yleensä samantien kun saa tutin takaisin suuhun. Yöllä hän nukkuu melko tarkalleen 3 tunnin pätkissä, hänen pisimmät päiväunet eli 5-6 h mittaiset unet hän ottaa yleensä aamupäivästä. Iltaisin ja aamuisin hän on melko pirteänä ja tykkää ihmetellä maailmaa meidän kanssamme:) Joten eiköhän tämä bloggausrytmikin ala jossain vaiheessa löytyä!
Pari viime yötä ovat olleet todella vähäunisia minulle, sillä pikkuisemme on kärsinyt kovasti mahavaivoista, luultavasti d-vitamiinin aloittamisen johdosta mistä meille varoiteltiinkin että niin voi käydä. Yöllä hän ei paljoa itkeskele, vääntelehtii vain ja on tuskaisen oloinen ja yösyöttöjen jälkeen hänellä on selkeästi tukala olla ja puklailee paljon maitoa ulos joka saa tuoreen äidin aina yhtä paniikkiin. Se on vain niin rajun näköistä kun pieni vauva puklaa valtavan määrän maitoa ulos:( Joten olen viettänyt pari viime yötä valvoen levottoman vauvan vieressä. Alkaa olla silmät aika sikkuralla.. Olen vielä tosi huono nukkumaan päivällä mutta nyt täytyy alkaa opetella sillä muuten tästä arjesta ei tule kyllä yhtään mitään. Toivon että tämä on ohimenevää ja helpottaa kun pikkuinen tottuu d-vitamiiniin! Ja pikkuisemme on todella reipas, itseskelee todella vähän, nyt muutamia mahaitkuja tullut ja yleensä vain silloin itkee jos ruokaa ei tule juuri sillä hetkellä kun hän sitä haluaisi. 🙂
Sunnuntaina vietin tosiaan elämäni ensimmäistä Äitienpäivää, joka tuntui aivan uskomattoman hienolta. Aamu alkoi kukilla ja lahjoilla sänkyyn ja mieheni oli kirjoittanut uskomattoman kauniin kirjeen tyttäreltäni minulle joka sai kyyneleet silmiin. Tulen varmasti palaamaan siihen kirjeeseen aina huonoina hetkinä kun tunnen oloni epäonnistuneeksi ja surulliseksi. Ja voi sentään kuinka monta epätoivoista ja epäonnistunutta hetkeä olen jo ehtinyt kokemaan tämän kolmen viikon aikana. Ja kuinka monta ilon, onnen, niin suuren rakkauden ettei sitä pysty käsittämään hetkeä olen saanut kokea. Tämä on ollut juuri sellaista tunteiden vuoristorataa kuin mistä puhutaankin, ainut vain ettei sitä oikeasti pysty käsittämään ennen kuin sen on kokenut itse. Olen oppinut itsestäni tuhat kertaa enemmän kuin koko tähänastisen elämäni aikana, vaikka se niin kliseiseltä kuulostaakin.
Ylitsevuotava rakkaus ja epäusko kun sain oman tyttäreni syliini ensimmäistä kertaa. Kun hän napiti minua tummilla silmillään niin luottavaisena ja samaan aikaan niin tutun ja tuntemattoman näköisenä. Se epätoivo minkä koin kun yritin imettää lastani Kättärillä ensimmäisten päivien aikana ja mikään ei onnistunut, maitoa ei tullut, vauva ei saanut otetta nännistä, en osannut pitää häntä oikeassa otteessa. Epäonnistuminen ja täydellinen henkinen luhistuminen kun tyttäremme painoi alkoi laskea rajusti ravinnonpuutteen vuoksi ja lopulta hänelle päätettiin antaa korviketta ja meidän piti jäädä sairaalaan hieman pidemmäksi aikaa tarkkailuun. Täydellinen ilon ja onnen tunne kun saimme pukea hänet omiin vaatteisiina ja lähdimme ekaa kertaa ulkomaailmaan sairaalasta. Automatka kotiin raastavassa pelossa että joku ajaa automme kylkeen. Ihmettely ja täysi tietämättömyys että mitä nyt kun saatiin meidän pienokaisemme kotiin. Perheen ja ystävien korvaamaton tuki, ja miten paljon se on merkinnyt, Kiitos.<3 Epätoivon hetket erityisesti ensimmäisinä öinä kun imetys ei oikein sujunut, väsytti niin kauheasti, keho oli hajalla ja tiuskit miehellesi. Ääretön ylpeys ja onnistumisen tunne kun vauvamme paino oli lähtenyt hurjaan nousuun ja imetys alkoi sujua loistavasti. Onnistumisen tunne kun olemme reippaasti käyneet julkisilla paikoilla kahviloissa ja ravintoloissa ja kaikki on mennyt niin mallikkaasti. Valtava rakkauden tunne kun nään mieheni ja tyttäremme jakavan yhdessä hetkiä. Raivo ja kiukku miestäni kohtaan kun hän tekee tai sanoo jotain mielestäni väärin. Epäilys ja epätoivo omia taitoja kohtaan. Samalla myös täysi luottamus siihen että olen juuri paras äiti tyttärelleni.
Näin valtavaa tunneskaalaa en ole koskaan elämässäni kokenut. Rakkaus tuota pientä ihmistä kohtaan kasvaa joka päivä sellaisilla harppauksilla että pelottaa niin pirusti. Haluaisin vain jäädyttää hänet ja toivoa ettei hän koskaan kasvaisi isoksi ja joutuisi kohtaamaan mitään ikävää. Teen mitä vain suojellakseni häntä ja omat tarpeeni ovat täysin toissijaiset hänen tarpeidensa edellä.
Tässä hieman ajatuksia hormonihöyryiseltä, yliväsyneeltä, maailman onnellisimmalta tuoreelta äidiltä. Jotenkin uskon että tunteet ja ajatukset tasaantuvat (ainakin hieman) ajan kuluessa, muutenhan tässä maailmassa ei olisi varmaan yhtään täysjärkistä äitiä. Tosin se täytyy myöntää että käytännönasioiden hoitaminen on aivan eri asteella kuin koskaan aiemmin. Jostain kumman syystä kaikki vauvaan liittyvät asiat hoituvat todella näppärästi, tosin mitään muuta ei sitten pystykään ajattelemaan:)
Lenkkeilyä viikonloppuna rakkaan ystävän kanssa. Nämä läheiset ihmiset ovat nyt kultaakin arvokkaampia, olen niin kiitollinen perheestä ja ystävistä, erityisesti näinä hetkinä<3
Nyt pieni tissitakiainen osoittaa heräämisen ja nälän merkkejä, joten mama must go! Huomenna luvassa vihdoin synnytyskertomusta blogissa, stay tuned!
Ihanaa päivää<3
Jenna