Hakuna matata, Zanzibar! Se erilainen matkakertomus.

Jambo! Vihdoin löysin kirjoittelufiiliksen ja sain tämän matkapostauksen tehtyä! Tämä ei ole maksettu mainos – ja sen huomaat kohta varmasti itsekin.

Vietimme hiljattain puolitoista viikkoa kesälomaa Sansibarilla. Valitsimme matkakohteen lähinnä lyhyiden lentojen, ystävien suositusten ja kuvagooglen avulla sen syvemmin asiaa pohtimatta. Alun perin aikomuksemme oli suunnata Malediiveille, mutta lopulta ajattelimme, että romanttisella atollilla snorklailu tulisi paremmin kyseeseen, kun poikamme olisi hitusen vanhempi kuin nykyiset alle 2 vuotta – if you know what I mean. Sansibarilta löytyisi myös kaupunkia ja historiaa, joten pelkkään resorttilöhöilyyn ei tarvitsisi tyytyä. Ostimme siis lennot, varasimme hotellin ja hoidimme koko perheelle keltakuumerokotukset kuntoon. Malarian totesimme jo niin pieneksi riskiksi, ettemme varautuneet etukäteen nautittavalla estolääkityksellä. Matkustusklinikan pelottelu yleisellä lavantaudilla iskostui mieliin niin hyvin, että päätimme tarkkailla eritoten syömisiämme reissussa.

Kolme vuotta aiemmin matkustelimme samoilla suunnilla Intian valtamerellä, eli Mauritiuksella. Rakastuimme täysin saareen ja se sai erityisen aseman sydämissämme myös sen takia, että puolisoni kosi minua matkallamme. Olemme suunnitelleet kihlajaisten 5-vuotispäivänä uutta matkaa Mauritiukselle, joten ajattelin nyt, että Sansibar tarjoaisi meille samankaltaisen paratiisin tässä välissä odotellessamme. Olin väärässä. Olisi kannattanut tutustua matkakohteeseen enemmän kuin hotelliarvosteluihin tai parhaiden ravintoloiden ja nähtävyyksien listauksiin, niin perillä odottava yllätys olisi ollut hieman pienempi. Siksi nyt seuraa pieni ”Sansibar pähkinänkuoressa” henkinen osio.  

Sansibar on Intian valtamerellä sijaitseva Tansianialle kuuluva vehreä saarijoukko, jonka suurinta saarta, Ungujaa, kutsutaan myös Sansibariksi saaren suurimman kaupungin mukaan. Sansibaria ympäröi maailman toiseksi suurin koralliriutta, joten se on otollinen kohde myös vesiurheilusta ja kalastuksesta kiinnostuneille. Asukkaita saarilla on noin 1,3 miljoonaa ja manner-Tansaniasta poiketen suurin osa väestöstä, 99%, on muslimeita. Islamin uskosta huolimatta Ramadanin aika ei vaikuta turistin viihtyvyyteen, eli turistin ei tarvitse vahtia kovin tiukasti pukeutumistaan tai varoa julkisella paikalla juomista, ja myös alkoholia tarjoillaan ravintoloissa yleisesti päiväsaikaan. Suurin osa väestöstä on afrikkalaistaustaisia, mutta saarella asuu myös suuri arabivähemmistö sekä jonkin verran intialaisia. Saaren puhutuimmat kielet ovat swahili, arabia ja englanti. Tärkeimmät elinkeinot saarilla ovat puolestaan mausteet ja turismi.

Sansibarin historia on värikäs ja monikulttuurinen. Afrikkalaisten asuttama Sansibar oli Portugalin vallan alla lähes 200 vuotta vuodesta 1503 alkaen ja tuona aikana saari toimi lähinnä portugalilaisten viljelysmaana. 1600-luvun viimeisinä vuosina arabit valtasivat saaret ajaen portugalilaiset pois ja valtaan astui Omanin sulttaani, joka myös siirsi hovinsa Omanin Muscatista Sansibariin. Sansibarista tuli merkittävä kauppakaupunki, kun arabialaiset kävivät kauppaa norsunluulla ja orjilla, samaan aikaan käynnistettiin myös – nykyäänkin äärimmäisen tärkeä – mausteiden viljely. Vuonna 1861 vallanperimysriitojen takia Oman ja Sansibar jakautuivat omiksi sulttaanikunnikseen. 1800-luvun lopulla Iso-Britannia päätti vallata Sansibarin itselleen ja hallitsi maata arabisulttaanien avulla. Orjakauppa lopetettiin ja vapautuneet orjat jäivät saarelle vuokraviljelijöinä. Intialaisia alkoi myös virrata saarille.

Sansibar oli Iso-Britannian protektoraattina aina vuoteen 1963 asti, milloin Sansibar itsenäistyi perustuslailliseksi arabisulttaanin johtamaksi sulttaanikunnaksi. Vain pari kuukautta itsenäistymisen jälkeen tapahtui afrikkalaisten vallankumous, joka johti sulttaanin maanpakoon Englantiin ja kansanmurhaan, jossa tapettiin tuhansia arabi- ja aasialaistaustaisia. Mannerafrikkalaisen Tanganjikan presidentti lähetti Sansibarille joukkojaan palauttamaan järjestystä ja vuonna 1964 TANganjika ja SANsibar (Zanzibar) yhdistyivät – ja muodostivat TANSANian (Tanzania) tasavallan.

Tansania harjoitti vuodesta 1967 lähtien äärimmäistä sosialistista talouspolitiikkaa. Vähittäiskauppaa lukuun ottamatta kaikki muut talouden alueet kuuluivat valtiolle ja yrittäjyyttä pidettiin riistämisenä ja huijariutena. Tämä johti maan kurjistumiseen ja vaikka taloutta onkin vähitellen vapautettu, edelleenkin lähes kolmannes väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Vaikka talous kasvaakin voimakkaasti, lisääntyy samaan aikaan myös köyhä väestö nopeasti. Väestöstä 80% työskentelee maataloudessa, jota kuitenkin harjoitetaan alkeellisin keinoin – 70% käsikuokalla, 20% härkien avustamana ja vain 10% traktoreiden avulla, pääasiassa sadeveden varassa ilman kastelujärjestelmiä. YK:n kehittämän inhimillisen kehityksen indeksin (HDI) mukaan Tansania sijoittuu asteikon häntäpäähän (151/182 v.2007), kun mitataan odotettavan elinajan, lukutaidon, koulutuksen ja elintason tilaa.       

Minulle oli ennestään tuttua Sansibarin historiallinen tausta pääpiirteissään, mutta en osannut odottaa maalta nykyisen kaltaista elintasoa ja kehityksen tasoa. Uskon, että Dubaissa vietetyt viime kuukaudet kärjistivät kulttuurishokkia entisestään ja suomalaisuus ei taatusti toiminut vaimentavana tekijänä. Ai että mitäkö tarkoitan tällä?

Lentokone lähestyi määränpäätään ja aloitti laskeutumisen. Matkustamon ikkunasta avautui näkymä turkoosin veden ympäröimään vehreään saareen – kirkkaaseen veteen, koralliriuttaan ja vaaleisiin pitkiin hiekkarantoihin. Lentokoneen liitäessä saaren yllä näkyi tuhansia peltikattoisia kiviasumuksia rykelminä, pöllyävien hiekkateiden viistotessa saarta. Saarelta hahmottui neljä asfalttipäällysteistä tietä ja samalla minulle valkeni, että olimme saapuneet hieman erilaiselle paratiisisaarelle, mitä olin odottanut.  

Vaikka lennot olivatkin lyhyet, olimme tehneet matkaa pitkään johtuen välilaskusta, ja olimme väsyneitä aikaisesta kello kolmen herätyksestä. Maahantulotarkastus sujui onneksi vauhdikkaasti, vaikka viisumihakemukset täytettiin paikan päällä ja rajalla valokuvattiin ja otettiin sormenjäljet. Saavuimme siis nopeasti saapuneiden aulaan, jonka peitti katto vain osittain ja johon oli käsin kannettu matkalaukut ruumasta odottamaan vapaasti noutajiaan. Matkatavarat kannettiin itse yhdelle läpivalaisun suorittavalle liukuhihnalle, jota monitoroi tuima afrikkalainen nainen siviiliasussaan. Tämän jälkeen olimme vapaat poistumaan ulkoilmaan ja kohti odottavaa hotellin kuljetusta, joka ei kuitenkaan sovitusti odottanut perillä. Ulkona vallitsi kaaos, jossa oppaat ja kuskit ottivat vastaan omiaan, mutta emme löytäneet joukosta omaa kuskiamme ja jäimme viimeisiksi odottamaan. Huomioliiviin pukeutunut lentokenttätyöntekijä tuli luoksemme tiedustelemaan, mistä hotellista odotimme kuskiamme saapuvaksi ja vain muutamaa minuuttia myöhemmin hän ohjasi luoksemme miehen, joka kannatteli hotellin logolla olevaa A4-paperia. Kuski otti haltuunsa matkatavarakärrymme ja ohjasi meitä kohti autoaan. Kohti vanhaa Hiacea, joka oli modifioitu tilataksiksi persoonallisin yksityiskohdin.

Istuuduttuamme auton perälle huomasin, kuinka huomioliiviin pukeutunut mies tuli vielä juttelemaan kuskillemme ja kuski vaivihkaa sujautti A4:n miehelle. Tunsin itseni höynäytetyksi – olimme menneet klassiseen temppuun. Koskaan ei pitäisi kertoa mihin itse on matkalla, vaan nimen omaan tarkastaa, että kuski tietää nimeltä ketä on noutamassa. Hälytyskelloni olivat soineet jo ensimmäisen kerran silloin, kun kuski antoi matkatavarakärrymme maksullisen kärrypojan lykittäväksi ja jouduimme tippaamaan kärrypoikaa. Vaihdoimme miehen kanssa suomeksi muutaman valitun sanan ja totesimme, että onhan mahdollisuus, että olemme kuitenkin oikeassa kyydissä, mutta asiasta olisi syytä varmistua. Kysyimme kuskilta, mitä olimme etukäteen sopineet matkan hinnaksi ja hän vastasi oikein ennakkoon sovitun hinnan, 50 dollaria. Vain muutamaa kilometriä myöhemmin kuski pyysi tuota sovittua maksua käteisellä, jotta voisi tankata auton. Tässä vaiheessa päätimme soittaa hotellille ja varmistua, että olemme oikean kuskin kyydissä, sillä vaikka menettelytapa etukäteismaksun kanssa onkin yleinen paikallisissa Sansibarin takseissa, ei se sopinut tasokkaan hotellimme toimintatavaksi. Kuten arvata saattaa, hotelli vahvisti epäilyksemme, että olimme joutuneet väärään kyytiin. Kuski ja hotelli kävivät tiukan keskustelun swahiliksi ja meidät päätettiin vaihtaa toiseen autoon tienlaidassa. Varmistuttuamme uuden auton oikeellisuudesta, latasimme ensimmäiselle kuskille täyslaidallisen moraalisaarnaa väsyneen pikkulapsiperheen huijaamisesta. Ja tunsimme itsemme varsinaisiksi torveloiksi. Karibu Zanzibar, tervetuloa Sansibarille!

Matka hotellille sujui lopulta joutuisasti. Tiet olivat kuoppaisia ja matkalla näkyvät kylät piskuisia, pittoreskejä kyllä, mutta alkeellisia. Ihmisiä parveili tien laidoilla, härkien vetämät kärryt kuljettivat raskaita lasteja, pikkulapset leikkivät autotien viereisissä ojissa ja naiset kantoivat ostoksiaan päänsä päällä. Matkan varrella näkyi kymmeniä hedelmäkojuja, joissa pieniksi pyramideiksi oli koottu passionhedelmiä ja mangoja, ja myyntipöydän takana päivysti koko kymmenpäinen perhe. Oli selvää, että olimme tulleet maahan, jossa materian ja maallisen mammonan merkitys oli tyystin toinen kuin aikaisemmin tuntemani maailman.

Hotellimme, the Dhow Inn, sijaitsi saaren vastakkaisella puolella Pajen kylässä. Hotellimme oli kliinisen siisti ja puhdas. Pieni 27 neliön bungalowimme oli kuin vastamaalattu, lakanat ja pyyhkeet kuin paketista vedettyjä. Joka ilta huoneet myrkytettiin malariahyttysten varalta ja moskiittoverkot vedettiin suojaamaan sänkyjä. Henkilökunta oli todella ystävällistä, mutta välillä englannin osaaminen osoittautui heikoksi. Afrikkalaiseen tapaan kaikkeen vastattiin iloisesti kyllä-kyllä, hakuna matata (no worries!), vaikka kysymyksemme olisikin vaatinut vähän enemmän tietoa ratketakseen. Olimme ainut lapsiperhe hotellissa ja koko hotellin väki oppi poikamme nimen välittömästi ja joka käänteessä häntä tervehdittiin nimeltä iloisesti, vilkuteltiin ja siliteltiin. Hotelli pystyi majoittamaan kaikkiaan 60 henkilöä, mutta täyttöaste oli koko vierailumme ajan noin kolmannes, eli tunnelma pysyi intiiminä ja varsin rauhallisena. Uima-altaita hotellialueella oli 3, eli jokaiselle altaalle riitti vieraita noin 6, mutta olimme usein ainoat uimarit omalla altaallamme. Allas oli vielä juuri terassimme edessä, eli pojan päiväunien ajan pystyimme köllöttelemään auringossa itkuhälyttimen päässä. Olimme ottaneet hotellista puolihoidon, joten aamiaiset ja illalliset söimme pääsääntöisesti hotellilla, mikä oli erinomainen päätös, sillä illalliset tarjoiltiin taivasalla kynttilän valossa, hiekalle pystytettyihin pöytiin. Tunnelma oli romanttinen ja ruoka hyvää – joka ilta vaihtui illallisteema ja samalla à la carte -lista. Nautimme perinteisiä swahiliruokia, sansibarilaisia herkkuja, grilliruokaa ja fuusiokeittiötä. Huolimatta siitä, että Sansibar on maustemaa, olivat ruoat yllättävästi vähäsuolaisia ja todella miedosti maustettuja. 

Pajen kylä on noin 3000 asukkaan pieni yhteisö. Taloja kylässä ei ole montaa, eli suuret perheet asuvat yhdessä saman palmu- tai peltikaton alla. Sähköä ei ole lainkaan kaikissa taloissa ja vesikin tulee hakea kaivosta, ikkunoissakaan ei ole pääsääntöisesti laseja. Keskustassa on muutamia pieniä kauppoja, jotka myyvät lähinnä matkamuistoja, säilykkeitä tai vaatteita. Pajen ranta on valittu koko saaren kauneimmaksi ja kaunishan se olikin – mutta samalla niin tuulinen, että varsinaisen biitsilököilyn sijaan se soveltui vain lähinnä vesiurheiluun. Vuorovesi vei vesirajan vielä 500 metrin päähän jättäen rantahiekalle rapuja, kotiloita ja merisiilejä, joten uima-allas veti pidemmän korren joka päivä. Kitesurffarit olivatkin ottaneet rannan omakseen ja taivaanrannassa näkyikin kymmeniä varjoja kerrallaan. Rannassa sijaitsevien hotellien ravintolat ja baarit ovat boheemeille surffareille suunnattuja rentoja oleskelupaikkoja, joissa voi nauttia letkeästä musiikista ja shishan polttelusta. Hintataso on todella huokea, sillä normi lounaan (burgeri, panini, salaatti, pasta) voi odottaa saavansa noin 5 eurolla, viinipullon ravintolassa noin 10-15 eurolla (hyviä etelä-afrikkalaisia pääsääntöisesti) ja cocktailin 4 tai oluen 2 eurolla.

Pääasiassa turistit tuntuivat tulevan Ranskasta ja Saksasta alueelle. Varsinainen turistisesonki oli vasta aluillaan kesäkuun alussa, sillä sateinen kausi oli vasta päättynyt. Lämpötila pysyy Sansibarilla noin 30 asteessa ympäri vuoden, mutta sateet erottavat kesän ja talven toisistaan. Kohdallemme osui yllättävän paljon sateita, vaikka toukokuun jälkeen sateiden kuuluisi olla harvassa. Olemme myös tottuneet Dubaissa jo yli 40’C päivälämpötiloihin ja yli 30’C yölämpötiloihin, niin yöllinen 22’C tuntui Sansibarilla viileältä. Emme nähneet monia hyttysiä koko lomamme aikana, mutta läträsin ahkeasti (varsinkin poikaamme) hyttyskarkoitteella. Kaikista varotoimista huolimatta yksi kuitenkin onnistui pistämään poikaamme ja miehen kanssa saimme myös muutamat puremat. Malarian riski on kuitenkin saarella pieni, sillä malariasääsket ovat yleisempiä mantereen puolella, mutta näin äitinä otin kyllä stressiä riittämiin jo tuosta yhdestäkin puremasta.  

Mietin etukäteen tuntuuko loma lämpimään rantakohteeseen enää yhtä lomalta kuin aiemmin, nyt kun aurinkoa ja lämpöä riittää jokapäiväisessä elämässä riittämiin, uima-allaskin on koko ajan käytettävissä ja samalla kaikki mahdolliset loma-aktiviteetit, mitä kuvitella vain saattaa. Yllättävää kyllä loman makuun pääsi saman tien, sillä jotain Sansibarilla on, mistä Dubaissa ei pääse nauttimaan. Ja se on hiljaisuus. Hiljaisuus, jota rikkoi vain palmupuiden lehtien humina, oli huumaavaa ja rentouttavaa. Toinen kaipaamani asia oli tähtitaivas ja se oli Sansibarilla huikea. Dubaissa valosaastetta on niin paljon, että parhaimmillaankin nähtävissä on tusinan verran tähtiä, mutta tuo Afrikan taivas on huikea satoine tähtineen. Aivan kuin olisi eri planeetalla.   

Monia päiviä vietimme vain Pajen kylässä ja hotellialueella, mutta muutamia retkiäkin teimme. Retket järjestyivät helpoimmin (ja luotettavimmin) hotellin kautta, eli päätimme, minkä kohteen haluamme nähdä ja hotelli järjesti Hiace-kuskin. Kuskista maksettiin aika korkea könttäsumma, jonka turvin kuski sitten vei paikasta A paikkaan B ja odotti parkissa koko väliajan. Kohteesta riippuen hintaan sisältyi sitten paikallinen opas. Yhden päivän vietimme Unescon suojelemassa Stone Townissa, Sansibar Cityn vanhassa kaupungissa. Stone Townissa kävimme katsomassa markkinoita, jotka olivat yhtä kaaosta, kun mukana oli vaalea lapsi matkarattaissa, eli suuren luokan nähtävyys. Markkinoilla myytiin kaikkea ruokatarvikkeista ja tupakasta matkamuistoihin, mausteisiin, poppamiehen rohtoihin ja maalauksiin. Markkinoiden lisäksi kävimme vierailemassa kristittyjen kirkossa, joka oli taannoin päänäyttämö orjakaupoille, Livingstonen orjuuden vastaiselle työlle ja varsin pysäyttävä kokemus kaikkinensa. Lounastimme hotellissa kaupungin kattojen yllä terassiravintolassa ja ihailimme karua, mutta kaunista näköalaa. Kiersimme raunioita ja historiallisia rakennuksia, näimme sulttaanin palatsin, linnoituksen ja Freddie Mercuryn lapsuuden talon. Moneenkaan museoon tai historialliseen rakennukseen ei päässyt sisälle, sillä rakennuksia ei ole restauroitu rahapulan takia lainkaan ja moni on sortumisvaarassa. Tällaisen kohtalon oli kokenut muun muassa kaunis House of Wonders, vanha palatsirakennus, joka taannoin oli ihme Itä-Afrikan ensimmäisen hissin ja Sansibarin ensimmäisen sähkön ansiosta. Monia taloja vanhankaupungin keskustassakin on tasapainoitettu sementtipainoin, jotta talo sortuisi mahdollisimman hallitusti ja vaarattomasti. Autiotaloja on siellä täällä ja kaupunkia leimaa eräänlainen välinpitämättömyys – vai onko se sittenkin se köyhyys. Myöhemmin mietimme, että olisi ollut hyvä majoittua yhdeksi yöksi myös Sansibar Cityyn, jotta olisi ehtinyt käydä myös Prison Islandilla, mutta tällä kertaa se jäi tekemättä. Samoin näin jälkiviisaana olisi voinut matkustaa mantereelle Dar es Salaamiin, mutta mantereen suuremman malariavaaran takia emme tällä kertaa tehneet sitäkään. Teimme retken kuitenkin Jozanin luonnonpuistoon katsomaan villejä apinoita ja upeata mangrovemetsää, sekä lähellä olevaa pientä kilpikonnien suojelutilaa. Päivä oli todella onnistunut ja olin todella vaikuttunut mangrovemetsien kauneudesta. Viimeisenä päivänä matkasimme lounaalle The Rock ravintolaan, joka on – vuorovedestä riippuen – täysin veden ympäröimällä kivellä oleva kohtuullisen tasokas (ja kalliskin) ravintola. Ruoka oli pienen matkustamisenkin arvoista, joten suosittelen tuota paikkaa myös lämpimästi.

Sanoin reissun jälkeen, että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen matkani Sansibarille. Suosittelen kohdetta kuitenkin ehdottomasti kokeneille reissaajille, kitesurffareille ja maabongareille, mutta en ehkä perinteisen paratiisisaaren etsijöille. Typerästi ja naiivisti sanottu, mutta itse koin jopa aika rankaksi köyhyyden näkemisen, vaikka ihmiset vaikuttivat onnellisilta ja iloisilta – kukaan ei kerjännyt meiltä ja lähes kaikki olivat ystävällisiä. Olisin halunnut päästä kuvaamaan myös sitä saaren autenttista paikalliselämää, mutta en suoraan sanottuna kehdannut. Taksin kyydistä nappasin muutaman kuvan paikallisista kotitaloista ja kaupoista – myöhemmin kuvia katsoessani huomasin, kuinka kuvassa näkyi kansainvälinen sormimerkki minulle suunnattuna kuvaan pysähtyneestä kuorma-autosta. Eriarvoisuus, köyhyys ja oma yltäkylläisyydessä eläminen herättivät minussa sekä syyllisyyden tunteita että vilpitöntä onnea omasta elämäntilanteesta ja suomalaisuudesta. Se, kun näki taaperoikäisiä lapsia leikkimässä ojan pohjalla ilman valvontaa vilkkaan autotien vieressä, sattui suorastaan sydämeen. Ärsytti, kun näki kuinka välinpitämättömästi jätteitä dumpattiin luontoon. Toisaalta välillä jopa suututti, kun liikenteessä näki aivan valtavaa huolimattomuutta ja typeryyttä, esimerkiksi hengenvaarallisesti lastattuja kuljetusautoja, jotka olivat vaaraksi niin kuljettajalle, muille autoilijoille kuin tien jalankulkijoillekin. Jouduimme kerran myös jonkinlaiseen kuljettajien väliseen välienselvittelyyn, jossa taksikuskimme hurjasteli ja jarrutteli toisen auton kanssa kilpaa ja yritti ajaa toisen auton pois tieltä, toinen autoista taas yritti saada autoamme ajamaan peräänsä jarruttelemalla aivan edessämme kovassa vauhdissa. Olimme kaikki kyydissä, toimiva turvavyö vain itselläni ja lapsi sylissä, mies ja kuski tyystin ilman turvavyötä. Kuski ei välittänyt pyynnöistämme rauhoittaa ajoaan ja järkiintyä lainkaan, vaan antautui liikenneraivolleen täysin.   

Matkan ikimuistoisin ja toisaalta pelottavin kokemus oli matkamme lentokentälle kotimatkalle myöhään illalla. Vaikka olimme hotellin auton, eli luxus upgradatun Hiacen kyydissä, pelkäsin liikenteessä valtavasti ja vertasinkin tuota matkaa elämäni toiseksi pisimpiin minuutteihin heti sektioni jälkeen, missä minulla loppui puudutus kesken leikkauksen. Matka kesti vain 75 minuuttia, mutta auto ajoi vauhdilla teitä, joilla ei ollut lainkaan valoja. Valoa ei tullut myöskään tien laidoilla olevista kymmenistä kylistä, sillä kylien talot olivat joko sähköttömiä tai yhdellä himmeällä lampulla varustettuja. Monissa taloissa ainut sähkölaite oli valon sijasta televisio, joka oli pystytetty ulos, jotta suku ja naapurit mahtuisivat sitä yhdessä katsomaan – tuo oli ikimuistoinen näky! Auto ajoi pitkillä valoilla keskellä tietä ja aina auton edetessä paljastui tien laitamilta lisää ja lisää väkeä, joka pilkkopimeässä taittoi matkaansa naapurustoon, joskus vapaana juoksevien pikkulasten ja joskus härkiensä kanssa. Aina aika ajoin vastaan tuli auto tai pappamopo keskellä tietä, aivan viime metreillä vaihtaen omalla kaistalleen. Välillä tien keskeltä löytyi yllätyksiä, eli betonijärkäleitä, kiviä tai muita suuria liikenteen vaarantavia esineitä. Olin valtavan helpottunut, kun pääsimme perille tuolle pikkuruiselle lentokentälle. Kroppani oli aivan maitohapoilla, sillä olin jännittänyt koko vartaloni matkan ajaksi ja pitänyt poikaa sylissäni kaikilla voimillani.

Sansibar oli kaunis, mutta karu. Sansibar oli juuri sitä, mitä tarvitsin muistaakseni taas, kuinka onnekas olenkaan saadessani nyt elää tässä elämäntilanteessa, täällä Dubaissa. Kodistani avautuva näkymä Marinan kanaalille luksusjahteineen tuntuu taas uskomattoman kauniilta ja suorastaa utopistiselta. Ruokakaupassa käyminen on taas yhtä juhlaa. Luksusautojen ja -kauppojen näkeminen sen sijaan hieman puistattaa, mutta tiedän, että niin valitettavaa kuin se onkin, että sillekin sokeutuu taas pian. Vierastyöläisten asema on aina arveluuttanut minua Dubaissa, mutta nyt ajattelen, että ehkä edes osa heistä on päässyt kuitenkin parempaan elämään kiinni – saanut katon päälleen, ruokaa tarpeisiinsa ja hieman palkkaa myös kotiin lähetettäväksi – päässyt ikään kuin pois oman sukunsa hedelmäpöydän äärestä, mistä tuleva toimeentulo ei ole alkujaankaan riittänyt kaikille. Mene ja tiedä. Sansibar olisi ollut erilainen kokemus varmasti lapsettomana, mutta näin äitiyden myötä sitä on arempi, tarkempi ja neuroottisempi. Vähemmän seikkailunhaluinen ja enemmän turvallisuushakuinen. Matkustaminen on siitä upea harrastus, että kukin kokee sen erilailla itsensä kautta ja oman elämäntilanteensa kautta, jokainen kohde näyttäytyy siksi erilaisena jokaiselle.

Minä tarvitsin tällä kertaa matkan jälkeen muutaman päivän reflektointiin, jotta sain tämän matkakertomuksen kirjoitetuksi. Hieno matka, josta jäi monia uusia muistoja ja kauniita kuvia, mutta ennen kaikkea matka, joka muutti myös minua. Asante, kiitos, Sansibar. 

Jos kirjoitus herätti ajatuksia, niin jätä kommentti! Vastaan mielelläni myös parhaani mukaan kysymyksiin Sansibarista.