Jotain minusta.

Perhe ja rakkaus ovat elämässäni ykkössijalla. Olen vaimo ja yksivuotiaan pojan äiti. Maailman kaunein ääni on poikani naurunkiherrys. Olen onnellisimmillani, kun saan illalla peitellä poikani yöunille ja käpertyä mieheni kainaloon sohvalle.

Olen ylpeästi kolmekymppinen. En pelästy vähitellen uurtuvia silmänalusiani tai naururyppyjäni, enkä kammoa (pian ilmestyviä?) ensimmäisiä harmaita hiuksiani. Olen sinut hiljalleen rapistuvat temppelini kanssa, ja usein valitsen treenin sijasta mukillisen teetä tai lasillisen punaviiniä. Toki minuunkin iskee ajoittain treeni-innostus ja silloin kuntosali, golf tai pyöräily koukuttaa. Uskon, että pitkää ikää ja terveyttä tuo itsensä hyväksyminen, hyvä ruoka ja nauraminen.

Olen työskennellyt muodin parissa yli kymmenen vuotta, pääasiassa hankinnan parissa, eli olen sisäänostajana ollut vastuussa tarjottavasta valikoimasta milloin mistäkin tuoteryhmästä. Kaupanala on tullut hyvin tutuksi monestakin vinkkelistä. Nyt edessä on opintovapaa töistä, jonka aikana täydennän opiskelujani sekalaisella kirjolla kauppatieteiden kursseja. Toivon, että rakas työni malttaisi odottaa paluutani, mutta tiedostan toki, että tilanteet muuttuvat. Varsinkin viime aikoina työrintamalla on ollut tuulista ja tunnen itseni vähän epäkiitolliseksi luopuessani vapaaehtoisesti työstäni. Eromme ei siis tule olemaan helppo, sillä emme ole kasvaneet erilleen, pikemminkin olimme vasta pääsemässä vauhtiin.

Rakastan kaikkea kaunista, joten muoti, tyyli, kauneus ja sisustus ovat luonnollisesti intohimoisia kiinnostuksenkohteitani. Suhtaudun yhtä intohimoisesti ja ennakkoluulottomasti myös ruokaan, eli maisteleminen, kokkailu, viinit ja ruokakulttuuri kiehtovat niin arjessa kuin juhlassa. Matkustaminen, kielet ja vieraat kulttuurit ovat myös lähellä sydäntäni. Odotan aina malttamattomana, että pääsen näkemään uusia maita, kaupunkeja ja ihmisiä. Olen aina kaivannut jollakin tavalla pois Suomesta, joten odotan, että pääsen kerrankin ikävöimään Suomeen. Jos tällä kertaa krooninen matkakuume vaihtuukin hermeettiseen koti-ikävään?

Eilen kävimme otattamassa valokuvat viisumeita varten. Lopputulos oli jäätävän kauhea. En viihdy ollenkaan kuvattavana, joten tuollaiset pakkovalokuvat ovat inhokkilistani kärjessä. Sen insproimana ja kunniaksi aina yhtä kiusaantuneet selfiet.

Ps. Uusi kamera on ehdottomasti hankintalistalla tulevia maisemakuvia varten. Suosituksia otetaan kiitollisin mielin ilolla vastaan!