Etukäteismurehtimista ja vatulointia.
Tutustumisviikon jälkeen muutto on ehdottomasti alkanut tuntua nyt todellisemmalta. Herkkä puoleni on nostanut tunteet pintaan jo töissäkin, ja kiusallista, sentimentaalista vetistelyä on ilmaantunut aina kun joku kollegoista on kysynyt muuttokuulumisia ja fiiliksiä. Oma tunneskaala on viime päivät seilannut kaikkialla innostuksen ja kauhun välillä.
Puolisoni työpaikan työterveydenhoitaja kysyi minulta taannoin terveystarkastuksen ja rokotteiden lomassa, mitä ajattelen muutosta ja huolestuttaako minua jokin erityisesti. Ihan fiksu kysymys, mutta hirmuisen vaikeaa antaa vain yhtä vastausta. Jollain tavalla olen valmis vain syöksymään kohti uutta ja ja innoissani tästä tarjotusta mahdollisuudesta seikkailuun. Odotan lämpöä ja aurinkoa, lisää pojan kanssa vietettyä aikaa ja kivoja jaettuja kokemuksia, monipuolista ruokakulttuuria ja uusia maisemia, maita ja kaupunkeja. Käytännönasioita en juuri ennalta murehdi, vaan olen varma, että saamme yhdessä arjen rullaamaan helposti, sillä olemme perheenä nähneet ja kokeneet jo paljon. Ongelmanratkaisukyky, positiivinen asenne ja asioiden tehokas järjestelykyky leimaa meitä molempia vahvasti, joten ihan arkisista asioista tuskin saamme ongelmaa aikaiseksi.
Puolisoani stressaa eniten, kuinka minä saan aikani kulumaan ja riittävästi järjellistä tekemistä itselleni. Minua huolestuttaa huomattavasti enemmän, miten saan kaiken tarvittavan tehdyksi, sillä lapsen kanssa oleminen ja siihen opiskelujen yhdistäminen kuulostaa jo ihan riittävältä combolta ilman loputtomia harrastusmahdollisuuksia, verkostoitumista ja nähtävää. Moni ystävä ja sukulainen on myös lupautunut kyläilemään, joten uusien tuttavuuksien lisäksi pääsee onneksi myös vaalimaan Suomeen jääviä ystävyyssuhteita. Olemme myös jo suunnitelleet, että matkustamme pojan kanssa mahdollisuuksien mukaan mukana myös miehen työmatkoilla. Odotan innolla juuri näitä reissuja paikkoihin, joihin muuten ei tulisi varmasti lomamielessä matkattua – esimerkiksi nyt vaikka Kuwaitiin.
Suurin huolenaiheeni kohdistuu jostain syystä Suomeen ja varsinkin vielä kaukana siintävään paluuseen. Eihän elämä täällä pysähdy siksi aikaa, kun me asumme kauempana. Läheisillämme tulee tärkeitä elämäntapahtumia, jotka missaamme – syntyy vauvoja, annetaan nimiä ja solmitaan avioliittoja. Kaikissa tapahtumissa emme varmastikaan voi olla läsnä, vaikka niin nyt toivommekin. Toisaalta minua huolestuttaa työtilanne ja henkinen ilmapiiri Suomessa. Saanko opintovapaalaisena ensimmäisenä monoa, jos yt-neuvottelut taas pidetään? Minkälaista työtä on tarjolla, kun palaamme – pääsenkö ylipäätään takaisin kiinni työelämään ja jatkamaan uraani? Kuinka pakolaiskriisi handlataan Euroopassa ja eritoten Suomessa? Tekeekö hallitus edelleen lisää sellaisia päätöksia, jotka merkittävästi vaikuttavat tulevaisuuden elämänlaatuumme Suomessa? Miten paljon ylipäätään voi tapahtua kahdessa vuodessa? Ja jääkö ulkomaankomennus kahteen vuoteen?
Toiseksi jännitän suhtautumistani kulttuurieroihin pitkällä aikavälillä. Alkaako ajan kanssa sapettaa, että en itse voi suvereenisti hoitaa asioita, vaan tarvitsen usein mieheni läsnäoloa ja panosta? Saimme esimerkiksi tiedon, että lapsen mahdollista päivähoitopaikkaa en voi minä yksin sopia, vaan siihen tarvitaan mies hoitamaan sopimusasiat. Vastaavia tilanteita tulee varmasti vastaan enemmänkin arjessa. Nyt jo lomareissujen aikana olen törmännyt useasti siihen, kuinka minua ei puhutella suoraan edes asiakaspalvelutilanteissa, vaan kaikki asiat kysytään pääosin ensin puolisoltani. Tämä on osa paikallista kulttuuria, että naista ei saa puhutella tai kätellä ensin, vaan nainen tekee aloitteen kanssakäymiseen – ja vanhoillisimmat tosin eivät välttämättä vastaa naisenkaan aloitteeseen – mutta tottuuko siihen tällainen tasa-arvon ja itsenäisyyden jo syntymälahjana saanut nainen?
Yksi asia vaatii varmasti erityisen paljon totuttelua kulttuurierojen lisäksi, nimittäin ihmismäärä – ja varsinkin sellainen ihmismäärä, joka toljottelee keskellä muiden kulkuväyliä. Oli se sitten kaupungilla, liikenteessä tai kaupan käytävällä, niin sellainen tietty muiden huomioon ottamattomuus tuntuu hallitsevalta. Tiedostan, että tämä ongelma on suurilta osin omien korvieni välissä ja häiriinnyn toljottamisesta jo Helsingin kokoisessa kaupungissa. Tunnistan onneksi ongelman jo hyvissä ajoin, joten voin alkaa työstää sitä hetimiten 😉 Ihmismäärä kieltämättä näkyy myös ruuhka-aikoina liikenteessä varsin hyvin ja tuo ruuhka on Länsiväylän köröttelystä kaukana. Tiedossa on siis megalomaaninen kärsivällisyyden kasvattaminen tai vatsahaava. Toivon luonnollisesti ensin mainittua.
Pakko myöntää, että olen positiivisesti yllättynyt, kuinka hyvin koko ulkomaankomennukselle lähtö on tähän mennessä ollut organisoitu. Ensi viikolla meillä on nimittäin edessä kultturiperehdytystä ja kulttuurishokkiin valmentautumista konsulttiyrityksen järjestämänä. Odotan suurella mielenkiinnolla, miten paljon opittavaa meillä on vielä edessä.
