Pitkästä aikaa taas näppäimistön ääressä. Aika on kulunut kuin siivillä. Isäni kävi ilahduttamassa meitä viikon verran vierailullaan ja teki hyvää pitää pieni tauko opiskeluista ja muista rutiineista. Sen jälkeen rutiiniin paluu onkin sitten ollut haastavampaa.

Viime viikkojen tärkein uutinen on ehdottomasti asunnon löytyminen. Vietimme asuntoagenttimme kanssa kaksi päivää käyden läpi parikymmentä asuntoa aikaisemmin jo valitsemassamme sijainnissa, eli Dubain Marinassa. Eurooppalaiset ja erityisesti pohjoismaalaiset ovat yleisesti asuntoagenttien kauhu, sillä olemme tottuneet korkealaatuiseen asumiseen ja hyvin erilaiseen designiin. Paikalliset asunnot eroavat muun muassa materiaaleiltaan ja tilankäytöltään suomalaisista merkittävästi. Jokaiseen makuuhuoneeseen kuuluu useimmiten oma kylpyhuone, minkä lisäksi on ylimääräinen vessa vielä vieraille. Materiaaleissa suositaan puuta ja erilaisia kivitasoja, kivilattioita ja marmoreita. Keittiöt ovat usein pienehköjä, kerrostaloasunnoissa lähes kaikissa vieläpä enemmän keittokomerotyylisiä i-keittiöitä, eli ruokailutila on aina erikseen tai yhdistettynä olohuoneeseen. Asunnot ovat useimmiten lämpimän sävyisiä, eli paljon puukaapistoja ja -ovia, ruskeaa marmoria, rusehtavia kivilattioita ja kermanvärisiä seiniä. Vuokrat maksetaan yleisesti joko vuosivuokra kokonaan kerralla tai kahdessa erässä. Kolmioiden vuokrat valitsemallamme aluella pyörivät noin 40 000-50 000 euron haarukassa. Vuokran lisäksi kuluja tulee tietysti muun muassa ilmastoinnista, vedestä, tv- ja nettiliittymistä erikseen. Asuntojen koot ovat suomalaisia suurempia, mutta neliöiden käyttö yleisesti on kaikkea muuta kuin fiksua, näin ainakin omasta mielestäni.     

Laadin valitsemisprosessissamme pitkiä (kauriille tyypillisiä) listoja asuntojen plussista ja miinuksista. Varsinkin miinuksista. Ruma keittiö. Ei säilytystilaa. Sijaitsee liikennesolmussa. Liian korkealla. Ei lastenallasta. Parveke moottoritielle. Moskeija makuuhuoneen ikkunan alla. Pyöreä olohuone peiliseinällä – uhka vai mahdollisuus? Lähes jokaisessa tuntui olevan pikkuvikoja ja lopulta tuntui, että jonkinlainen kompromissi olisi jouduttava tekemään. Mikä ominaisuus sitten painaa vaakakupissa eniten ja mikä on se pienempi paha?

Pyöreän olohuoneen Dynastia-henkinen asunto vietiin kohtalonomaisesti nenän alta. Lopulta toisena näyttöpäivänä löytyikin kolme hyvää asuntoa, joista valitsimme sijainniltaan parhaimman. Asunto hävisi kilpasiskoilleen hieman näköalojen upeudessa ja neliöissä, mutta tällä kertaa tuntui, että pitkässä juoksussa sijainti on se tärkein tekijä. Olimme ihastuneet taloyhtiöön jo tammikuun reissullamme, vaikka emme olleet päässeet edes kurkistamaan ainuttakaan asuntoa. Valitsemamme asunto on pieni verrattuna suurimpaan osaan keskivertokolmioita, eli ”vain” 130 neliötä. Siinä on pieni i-keittiö, ruokailutila, olohuone, 2 makuuhuonetta, 2 kylpyhuonetta, vierasvessa ja suuri parveke. Halusimme asunnon matalalta, jotta parvekkeesta voisi nauttia kunnolla ja minun korkeanpaikankammoni pysyisi aisoissa. Parvekkeelta, ja oikeastaan koko ruokailutilan ja olohuoneen alueelta, on kuitenkin kivat näkymät Marinan kanavalle ja sijaintikin on niin rauhallinen, että liikennehäly ei häiritse.  

Jätimme asunnosta helmikuun lopulla tarjouksen ja vuokranantaja pohti muutaman päivän tarjousta lopulta sen hyväksyen. Tämän jälkeen vuokranantaja siivosi ja remppasi asuntoa kuntoon pari päivää ja sitten tarkastimme asunnon, jotta tarvittavat korjaukset oli tehty. Ja eihän niitä ollut tehty. Asunto oli lisäksi maalattu kermanväriseksi, vaikka olimme nimen omaan pyytäneet kirkkaan valkoista. (Tässä kohdin pääsi jo allekirjoittaneelta turhautumisen itku.) Avaimia ei luovutettu ennen kuin koko vuoden vuokra oli vuokranantajan tilillä ja tuota jouduimme lopulta odottamaan viikon verran. Maalautimme sillä aikaa asunnon uusiksi omakustanteisesti. Sitten anomaan muuttolupaa ja hissinkäyttölupaa(!) kiinteistöltä. Taas muutama päivä odottelua. Tämän jälkeen yhteyttä huolitsijaan ja tulliin, jotta saadaan muuttotavarat perille. Viikko odottelua.

Tässä sitä sitten ollaan odottamassa muuttopäivää. Loppuviikosta, jos luoja suo. N’Shallah!

Enää ei oikein hotellissa asuminen tunnu hyvältä. Ärsyttää, kun vaatteet eivät mahdu kaappeihin esille – vaikka niitä on vain kaksi matkalaukullista per henkilö (ja aikamoinen kasa tietysti jo ihan uusia ostoksia). Ärsyttää, kun on vain vähän pannuja ja kattiloita, nekin terästä ja polttavat kaiken pohjaan rasvan kanssa tai ilman. Ärsyttää tiskaaminen. Ärsyttää maid, joka tulee aina väärään aikaan siivoamaan. Ärsyttää, kun satoi kaksi päivää. Ärsyttää. Ikävöin omia keittiövälineitä (kuulostaa varmasti hullulta), sohvaa ja sänkyä. Omia vaatteita, koruja ja kosmetiikkavalikoimaa. Toisaalta hotellielämää onkin jo vietetty liki 9 viikkoa, eli ihmekös se, että vähän ärsyttää.

Onkohan tämä nyt kuitenkin se kulttuurishokin henkisen prosessin vaihe, jossa ärsyttää? Koti-ikävää ei ole, mutta ärsyttää. Silti viime viikkoihin mahtuu mielettömän kivoja hetkiä, uusia nähtyjä paikkoja, hauskoja kokemuksia. Arki on hyvää, opiskelu mielenkiintoista ja pojan kanssa vietetty aika ihan timanttia. Päivääkään en vaihtaisi pois. Kuitenkin pieniä kulttuurieroihin perustuvia ärsytyksiä on myös ilmennyt. Ensinnäkin tietysti byrokratia ja ne tuhat lupalappusta ja kaavaketta, mitä vaaditaan viisumiin tai muuttoon – ja jokaisen käsittelyyn menee minimissään aina kolme päivää per paperi. Olemme asuneet nyt Dubaissa kaksi kuukautta, mutta vasta tällä viikolla miehen viisumi ja paikallinen henkilöllisyystodistus valmistuivat sekä saimme vuokrasopimuksen ja sähkösopimuksen, joiden kaikkien kanssa vasta saadaan viisumiprosessi edes käyntiin minulle ja pojalle. Toiseksi olihan se tiedossa, että aikakäsitys on täällä erilainen. Sovin esimerkiksi verhoille katselmuksen viideksi (N’Shallah!) ja taaperon kanssa menin ajoissa tyhjään asuntoon odottelemaan verhokauppiasta, saapui hän viimein 45 minuuttia myöhässä. Siis minun mielestäni myöhässä ja omasta mielestään tietysti ajoissa. Sama lukkosepän kanssa. Sama nettiasentajan kanssa. Yhtäkkiä päivästä on kadonnut yli kaksi tuntia toisten odotteluun, mikä tuntuu näin pedantista kauriista melko turhauttavalta. Kaikkeen toki tottuu ajan kanssa. Toisaalta palvelu on todella hyvää, sillä nettiasentaja todella tulee laittamaan modeemin seinään, vaikka siihen pystyisi itsekin. Verhokauppias tulee esittelemään kotiin tilkut, mittaa ikkunat ja lopulta asentaa verhotkin. Kaikella on puolensa ja puolensa.

Olen viime viikkoina aktivoitunut myös sosiaalisen elämän kanssa. Hyvänpäiväntuttuja on jo Italiasta, Briteistä, Brasiliasta ja Kazakstanista – kaikki tuttuja äitejä, joita näen viikottain leikkipuistoissa. Olen myös käynyt erilaisissa suomalaisten tapaamisissa, joita järjestetään viikottain lasten kanssa ja ilman. Kävimme myös istumassa iltaa puolisoni työkaverin perheen luona, mikä oli aivan ihanaa. Ei täällä missään nimessä höperöitymään pääse, jos vain itse on yhtään aktiivinen. Toki hyvällä tuurillakin on kaikessa osuutensa.

Kunhan vähän päästään tavaroinemme asettumaan on tiedossa kuvia uudesta kodista. Nyt sormet ja varpaat ristissä, että muutto onnistuu ajallaan!