Sydämentykytyksiä Dubaissa.
Viime viikolla koin yhden hieman jännittävämmän aamun, kun suuntasin rutiiniemme mukaisesti kohti rannan leikkipuistoa poika rattaissa. Olin ylittämässä erästä siltaa yli Marinan, kun näimme (innostuneen) poikani kanssa tusinan verran poliisiautoja pillit päällä ja valot vilkkumassa. Poliisit saapuivat juuri samaan risteykseen meidän kanssamme ja he miehittivät kiireisen näköisinä risteystä monilta suunnilta hätäisesti radiopuhelimiin puhuen. Ajattelin, että jatkaisimme hieman kiertäen matkaamme rannalle ja kulkisimmekin toista reittiä menemättä suoraan keskelle poliisioperaatiota. Samalla poliisijeeppi ajoi keskelle liikenteenjakajaa ja sieltä vauhdikkaasti ulos hypännyt mies alkoi virittää poliisinauhaa liikennetolpista toiseen. Totesin, että olisi parempi hipsiä nätistä takaisin siltaa omalle puolelle Marinaa ja yrittää ylitystä toisaalta.
Palasin takaisin samaa reittiä kohti hotelliamme mielessäni villit veikkaukset pommiuhista ja terroristeista – olenhan katsonut osani leffoista ja Homelandista. Yhtäkkiä minut pysäytti siististi pukeutunut mies, joka kysyi puhunko englantia. Vastasin myöntävästi ja oletin, että mies olisi kysymässä suuntaneuvoja, sillä hän pyöritteli paperia käsissään. Mies kuitenkin veti ylös paidanhihansa ja näytti minulle mätäistä, märkivää palovammaa muistuttavaa vammaa kädessään. Hänellä oli paperilla lista erilaisista toimenpiteistä hintoineen, mihin hän kertoi tarvitsevansa rahaa. Hän oli uusi Dubaissa ja tarvitsi rahaa, enkö voisi äitinä antaa hänelle vähän käteistä. Säikähdin ja sopersin vastaukseksi, kuinka en kanna käteistä mukanani. Jatkoimme kiireisesti matkaa ja omatunnon soimatessa näppäilin miehelleni tekstarin, jossa kerroin aamumme erikoisista käänteistä.
Saapuessamme seuraavan sillan yli havaitsin jo kaukaa, että seuraavassakin risteyksessä oli lukuisia poliiseja. He vaikuttivat kiireisiltä ja hyvin organisoiduilta, mutta huomasin myös, että ihmiset ympärillä kulkivat normaalisti ja kukaan (muu) ei vaikuttanut säikähtäneeltä tai edes kiinnostuneelta tilanteesta. Jatkoin siis muina naisina läpi ”operaation” ja kohti rantaa. Leikkipuistossa tapasin taas uusia äitejä ja mammojen kesken jutellessa otin puheeksi erikoisen poliisitilanteen keskustassa. Arvuuttelin, mahtaisiko yllä pyörivät helikopteritkin liittyä tapaukseen. Kenelläkään ei ollut tietoa, mutta sadattelimme kyllä yhdessä, kuin vaikeaa logistiikka silloin tällöin täällä on, kun teitä suljetaan selittelemättä.
Kotiin palattua sain viestin mieheltä. Sen sijaan, että jännittävä spekulointi olisi jatkunut saati saanut lisää vettä myllyyn, mies muisteli, että aamulehdessä oli tosiaan mainittu fillarikisoista, jotka haittaavat liikennettä. Huoh. Lesson number one: lue aina aamulla paikallinen sanomalehti. Ei täällä enää mitään turisteja olla.
Pari päivää myöhemmin osui Expat Woman -sivustolta silmiini juttu, jossa käsiteltiin yleisimpiä huijauksia Dubaissa. Jutusta löytyi myös kerjäävä mies, joka itse aiheutetun vammansa kanssa pyytää rahaa hoitotoimenpiteisiin. Kerjääminen on täällä vastoin lakia, joten mitä mielenkiintoisempia keinoja rahan pyytämiseen on keksitty bensan loppumisesta lääkärimaksuihin. Maassa ei myöskään voi olla varattomana, sillä oletetaan, että turistilla on aina varaa lääkärin hoitoon ja kaikille työssä oleville työnantaja tarjoaa terveydenhuollon. Toista puoltahan näistä tarinoista harvoin pääsee kuulemaan, mutta onhan netti pulloillaan tarinoita myös Dubain pimeästä puolesta.
Seuraavassa postauksessa sitten viimein siitä kulttuurivalmennuksesta!
