Anna Blue Eyes kertoi tyypistä, joka ei ymmärtänyt lähteä kotiin.

Mä olen kohdannut tyypin, joka ei meinannut päästää mua kotiin. 

Kun olin ollut tyypillä hengaamassa ekaa kertaa, oltiin ihan kaveritasolla ja ilmassa oli jotain pientä. Kun olin lähdössä bileistä kotiin, alkoi ihmeellinen mankuminen: eiii, älä mee vieläää. Tuu mun kaa nukkuu. Onks sun pakko mennä-ää. Ja tämä siinä vaiheessa, kun olin tehnyt selväksi, että mun todellakin pitää mennä. 

Seuraavalla kerralla homma eteni ja jäin yöksi. Aamu-uusinnan jälkeen oltiin halailtu ja juteltu sängyssä pitkään ja oli ihan tiedossa, että mun pitää jossain vaiheessa lähteä töihin. Silti, kun aloin varoittelemaan, että mun pitää kohta mennä, alkoi vinkuna: Eiii, jää vieläää. Tuu tänne. Älä meee. Ja kietoutui ympärille niin, että en pystynyt kuin tuijottelemaan kattoon ja ihmettelemään, että mitä helvettiä, mun pitäis oikeasti päästä kohta pois tästä. 

Venkoilin itseni irti ja puin pikavauhtia, ettei tyyppi ehtisi kietoutua uudestaan ympärille: kyllä mun pitää nyt lähteä.

Eikä pidääää.

Huh, meinasi iskeä pakokauhu! Mulle riittäisi ihan vaan, jos mies toteaisi: harmi, että sun pitää mennä jo. Ainakin tiedän mihin suunnata, kun kaipaan rajattomasti halimista.

En osaa kuvailla kovin hyvin, mitä haluan parisuhteelta. 

Tuohan on aivan typerä lausahdus.

Minä olen yleensä ottanut elämääni ihmisen, en suhdetta. Ja ne ihmiset ovat olleet kovin erilaisia ja olen päätynyt heidän kanssaan yhteen hyvin moninaisista lähtökohdista. Ennen kaikkea minulla on ollut alussa heidän kanssaan hyvä olla. Olen ihastunut, luottanut ja antanut mennä.

Otin näin jälkikäteen ajateltuna aika rennosti alle kaksikymppisenä. Aina minä vain rakastuin uudestaan, miten ihanaa! Silloin erotkin olivat helpompia. Eroamishetkellä kärvisteltiin enemmän, mutta erosta yli pääseminen oli alle 20-vuotiaana aika iisiä kaikille osapuolille. 

Nyt on alkanut pelottaa. 

Viimeisestä suhteesta jäi käteen kammo siitä, että mitä jos en osaa olla enää vapaasti oma itseni. Pelkään, että luovutan vahingossa uudestaan omat rajani jonnekin liian pitkälle.

Mutta mitä voi ikinä enää löytää, jos vain pelottaa, eikä uskalla enää heittäytyä?

Ehkä nyt haluaisin parisuhteelta tasapainoa. Sitä, ettei minun tarvitse miettiä jatkuvasti, olenko liian poissaoleva tai liian lähellä.

Ja helpotus valtaa mieleni, kun ymmärrän, mistä aiempi epätasapaino johtui. Se johtui kahden ihmisen ominaisuuksista yhdessä. Jos joskus taas seurustelen, minä otan edelleen elämääni ihmisen – jonkun muun, erilaisen, omanlaisensa, jonka kanssa olemme yhdessä omanlaisemme.