Parisuhteet ovat yksilöitä

En osaa kuvailla kovin hyvin, mitä haluan parisuhteelta. 

Tuohan on aivan typerä lausahdus.

Minä olen yleensä ottanut elämääni ihmisen, en suhdetta. Ja ne ihmiset ovat olleet kovin erilaisia ja olen päätynyt heidän kanssaan yhteen hyvin moninaisista lähtökohdista. Ennen kaikkea minulla on ollut alussa heidän kanssaan hyvä olla. Olen ihastunut, luottanut ja antanut mennä.

Otin näin jälkikäteen ajateltuna aika rennosti alle kaksikymppisenä. Aina minä vain rakastuin uudestaan, miten ihanaa! Silloin erotkin olivat helpompia. Eroamishetkellä kärvisteltiin enemmän, mutta erosta yli pääseminen oli alle 20-vuotiaana aika iisiä kaikille osapuolille. 

Nyt on alkanut pelottaa. 

Viimeisestä suhteesta jäi käteen kammo siitä, että mitä jos en osaa olla enää vapaasti oma itseni. Pelkään, että luovutan vahingossa uudestaan omat rajani jonnekin liian pitkälle.

Mutta mitä voi ikinä enää löytää, jos vain pelottaa, eikä uskalla enää heittäytyä?

Ehkä nyt haluaisin parisuhteelta tasapainoa. Sitä, ettei minun tarvitse miettiä jatkuvasti, olenko liian poissaoleva tai liian lähellä.

Ja helpotus valtaa mieleni, kun ymmärrän, mistä aiempi epätasapaino johtui. Se johtui kahden ihmisen ominaisuuksista yhdessä. Jos joskus taas seurustelen, minä otan edelleen elämääni ihmisen – jonkun muun, erilaisen, omanlaisensa, jonka kanssa olemme yhdessä omanlaisemme.