Vähän ennen lähtöäni näin Berliinissä erään ihmisen, joka oli muuttanut kuuden vuoden jälkeen takaisin kotikonnuilleen Wuppertaliin, lähelle Düsseldorfia. Hän kertoi minulle, että tuntui kuin olisi palannut kotiin. Berliini ei tuntunut hänelle oikein koskaan kodilta. Olin jo valmiiksi herkässä tilassa ja tämä sitten avasi hanat kokonaan, koska aloin miettiä, että missä mun koti on.

Noin pari viikkoa muuttoni jälkeen Berliini alkoi jo tuntua kovin kodikkaalta. Berliini on kaupunki, joka ottaa hyvin vieraat vastaan. Vaikka ilmansuunnat olivat hakusessa, kieltä en osannut ja en tuntenut ketään, niin tuntui, että olen tallannut näitä katuja jo pidempäänkin. Sovin Berliiniin ja Berliini sopii mulle.

Tein niinkin rohkean ja villin päätöksen, että muutin asumaan isoon kimppakämppään ja sain 7 tuntematonta kämppistä itselleni, joista suurin osa ehti vaihtua viiden kuukauden aikana uusiin tuntemattomiin. Päätöksen takana oli ajatus, että ei ainakaan yksinäisyys ala vaivaa. Alkuun asiat menikin ihan hyvin, mutta loppua kohden… oh boy…

Elämäntyylini on aika hektistä ja menevää. En oikein malta pysyä aloillani ja vietän mielelläni aikaa muualla kuin kotona. Tämän vuoksi koti on minulle paikka, jossa pystyn rauhoittumaan ja olemaan itsekseni. Kimppakämpässäni asia ei ollut näin. Kun tulin väsyneenä kotiin ja halusin kokata rauhassa, kokkasi siinä samaan aikaan kolme muuta, joku kävi närppimässä lautaseltani, pari muuta piti meteliä ja jossain alkoi taas joku draama. Menin huoneeseeni ja pistin oven kiinni. Tämä on muille merkki siitä, että haluan olla rauhassa. Joku kuitenkin koputti ovelle ja tuli huoneeseeni kyselemään kuulumisia. Hetken päästä tuli seuraava. Lisäksi suihku, uuni ja pesukone olivat aina varattuja… Huoh…

Asunto tuntui lopussa hostellilta. Ihmiset vaihtuivat usein, koko ajan oli vieraita jollain, ihmiset eivät olleet minun tyylisiäni ja huoneessani oli sänky, joka ei ollut minun. Minua alkoi vituttaa mennä kotiin. Tai siis ”kotiin”.

Okei, oli meil ihan kivaaki välillä 🙂

Olen kotoisin Turusta ja perheeni asuu Turussa. Lapsuudenkodissani ei ole enää huonettani, vaan veljeni asuu nyt siinä. Siellä ollessani joudun nukkumaan patjalla tai sohvalla ja asiat tuntuvat olevan eri paikoissa kuin ennen. Totta kai se on minun kotini ja se avaisi ovensa koska vaan minulle, mutta silti siellä tunnen itseni vieraaksi.

Turussa olen asunut jo yli kaksi vuotta samassa vuokra-asunnossa. Asunnossa on minun huonekaluni, minun sänkyni, minun astiani itse valitsemillani paikoilla ja kaikkein tärkeintä, asun siellä yksin. Saan rauhassa kulkea alasti jos siltä tuntuu, saan jättää astiat tiskaamatta jos siltä tuntuu ja kukaan ei häiritse minua. Nyt alkaa lämmittää. Tässä kohtaa iskee perfektionisti ja nurisee siitä, että kun se ei ole MINUN asuntoni eikä asunto, josta todella pidän. Jos se olisi minun, remppaisin kylpyhuoneen ja vaihtaisin kamalan muovimaton laminaattiin ja ja… Noh tämän lähemmäksi ei tällä hetkellä päästä, joten tähän on tyydyttävä.

Viimeinen viikonloppu Naantalissa kesällä 2013

Materiaalisten yksityiskohtien lisäksi toki myös ihmiset tekevät kodin ja on tärkeää, että lähellä on ihmisiä, joista välittää. Sen olen kuitenkin huomannut, että vaikka välillä on kilometrejä ja viime näkemisestä on aikaa, niin hyvät ystävät ja ne ihmiset, joilla on merkitystä, ovat ja pysyvät. Jos olet siis nuori (tai vanha) ja sinulle tulee mahdollisuus lähteä pienelle seikkailulle, niin älä mieti vaan lähde! Et tule katumaan. Niin kuin sanoin tärkeät ihmiset elämässäsi kyllä odottavat ja parhaimmassa tapauksessa tulevat moikkaamaan 🙂

Luulen, että kotini ulkoisiin puitteisiin olen tyytyväinen vasta kun omistan oman asunnon, josta saan tehdä täysin omanlaiseni. Se tarkoittaa asettautumista aloilleen tiettyyn paikkaan ja siihen en ole vielä valmis. Vielä on vähän seikkailtava 😉

Home is where your bed heart is <3

-Hanna-