Work hard, play hard.

Oli sunnuntai. Oli pienen pieni krapula. Oli vähän myös väsymys. Edellinen ilta oli venynyt aamuviiteen. Seuraavana aamuna taas töihin. Houkutus jäädä kotiin ja mennä aikaisin nukkumaan oli suuri. Koska päivän aikaisemmat suunnitelmat olivat edellä mainituista syistä peruuntuneet, päätinpä kuitenkin lähteä ulos asunnostani vaikka kello oli tulossa jo iltakahdeksaa.

Otin junan kohti Templehofin asemaa. Matka kuitenkin yllättäen katkesi jo seuraavalla pysäkillä ja näytti siltä, että tulevien junienkaan matka ei tältä pysäkiltä jostain syystä jatkuisi. Siis muutin reittivalintaani. Otin junan muutaman pysäkin takaisin päin. Tajusin, että nyt kyllä myöhästyn. Pitäisikö mennä kotiin vaan nukkumaan. En mennyt. Hyvä niin.

Saavuin vihdoin oikealle pysäkille. Lähdin kartan avulla suunnistamaan kohti Templehofin vanhaa lentokenttää. Tarkistivat lipun. Se oli ilmainen. Tarkistivat kassin. Siellä oli kamera. Saavuin terminaaliin. Näin check-in-tiskejä ja laukkuhihnan. Suuntasin kohti Departures-kylttiä. Löysin itseni kiitoradan päästä. Siellä soitti David Guetta.

Oli led-valoja. Oli tulta. Oli savua. Oli sädetikkuja. Oli iloisia saksalaisia. Oli yksi hymyilevä suomalainen tyttö. Tämä tyttö vain seisoi, kuunteli, liikkui musiikin tahtiin, räpsi pari kuvaa ja oli ihmeissään, mutta onnellinen. Miettipä tuo tyttö hetken, että mihin ihmemaahan sitä oikein on saapunutkaan.

Oli sunnuntai-ilta. Oli Berliini.

-Hanna-

// Last night’s free concert of David Guetta at the old airport of Templehof made me thinking to what kind of wonderland I have actually arrived. It was Sunday evening in Berlin. It was amazing.