Koirat ja vauva
Kuten jo aiemmin mainitsinkin, meidän laumaamme kuuluu lapsen lisäksi kaksi koiraa. Toinen on meille vasta aikuisiällä muuttanut 9- vuotias chihuahua, toinen 1,5-vuotias collie-serra de airesinpaimenkoira sekoitus. Koirat ovat kuin yö ja päivä, ja elävät keskenään hyvin huvittavia piirteitä saaneessa viha- rakkaussuhteessa. Vanhempi on varauksellinen, omissa oloissaan viihtyvä ja rauhaa sekä hiljaisuutta rakastava papparainen. Nuorempi on eloisa villikko, joka rakastaa leikkiä, vieraita, ääntä, hulinaa ja vilinää, sekä viihtyy aina siellä missä muutkin (lue: jaloissa). Papparainen usein vilkuilee nuorempaa ärsyyntyneenä, ja joskus pelkästään sen läsnäolo ärsyttää niin että pitää käydä kiinni. Nuorempi taas ällyyttää vanhempaa leikkimään mukavilla tavoilla, kuten nyppimällä hännästä tai korvista. Kuitenkin yhteiselo heillä on sujuvaa ja rauhaisaa, ja toisinaan käperrytään samalle viltille kylki kylkeen nukkumaan. Myös erossa oltuaan jälleennäkeminen on iloinen, toista on aina ollut vähän ikävä. ”Onhan se kuitenkin minun laumaani”.
Meillä koirat ovat aina olleet koiria, eläimiä. Ne ovat tärkeitä ja rakkaita, mutta eivät lapsia. Niistä välitetään ja pidetään huolta, mutta niillä ei ole samoja oikeuksia kuin ihmisillä, enkä usko niiden olevan ihmisen kanssa tasavertaisia. Ne ovat laumassa meitä alempana, eivät sen takia että pelkäävät meitä, vaan koska ne kunnioittavat meitä ja luottavat että me hoidamme sekä heidät että erilaiset tilanteet. Eivät ne mitään täydellisesti käyttäytyviä herranterruja todellakaan ole, tekemistä on vielä paljon, mutta lähtökohta on oikea; ihminen on lauman johtaja. Näin on ollut meillä aina, mutta niin tylyltä kun se kuulostaakin, pojan syntymän jälkeen koirista tuli minulle yhä enemmän vain koiria. Koirat eivät tästä kärsi, ne ovat rauhallisia ja tyytyväisiä kun niiden tarpeet tyydytetään kaikin puolin, ja ne tietävät paikkansa laumassa.
Koirat tulevat keskenään toimeen, mutta entä lapsi? Molemmat karvakorvat ovat siis olleet meillä jo ennen lapsen syntymää, ja etukäteen hieman mietimmekin miten lapsen tulo perheeseen sujuu. Koirista nuoremmalla on iästään huolimatta enemmän kokemusta lapsista, mutta ei juurikaan vauvoista. Vanhempi taas pelkää lapsia, ja on koulutuksesta huolimatta joskus arvaamaton näiden seurassa. Valmistauduimme kyllä kouluttamaan ja opettamaan koiria lapsen ja vauvan kanssa olemiseen, mutta tiedostimme myös että ongelmatilanteessa lapsi on aina etusijalla. Jopa siihen pisteeseen että koirat saavat lähteä. Koira ei mielestäni kuitenkaan ole käyttöesine, jonka voi tarpeettomaksi tullessaan heittää roskalavalle tai myydä kirpputorilla, usein erilaiset käytösongelmat ovat ihmisen typeryyttä, ei koiran.
Koirat palasivat kotiin toisena päivänä laitokselta kotiutumisen jälkeen, ja siitä asti kaikki on sujunut lähes kuin tanssi (kop kop). Vanhempi koira ei pelkää vauvaa, eikä ole arvaamaton tämän seurassa. Useimmiten se viihtyy edelleen omissa oloissaan, mutta joskus vanhakin heltyy ja asettuu pojan viereen köllöttelemään. Jos pienten käsien hellyydenosoitukset käyvät liian rajuksi, koira ei hermostu vaan yksinkertaisesti vaihtaa paikkaa. Koirista nuoremmalle poika taas on kallein aarre maailmassa. Se seuraa mukana minne vaan poika meneekin, makaa jopa hoitopöydän vieressä vahtimassa vaipanvaihtoa. Päiväunilla koira makaisi mielellään pojan kanssa, ja kotiin palatessamme koira innostuu aina ensimmäiseksi siitä että myös poika tuli takaisin. Nuoremmalla koiralla on myös lehmän hermot, välillä poika kiskoo tätä karvoista (varsinkin naamakarvat ovat erityisen houkuttavat) niin että koira ulahtaa, mutta silti se ei hermostu. ”Huomiota se on tämäkin” ilmeellä koira vaan hitaasti vetää päänsä pois. Poika on kiskonut koiraa myös kielestä, korvista ja hampaista, mutta se ei osoita mitään hermostumisen merkkejä. Myös poika rakastaa tätä koiraa, ja ilostuu aina sen nähdessään. Yhdessä ne köllöttelevät viltillä, ja koira kutittaa lasta kikatukseen asti. Ainoat mitä näiden kahden seurustelussaon vahdittavat, ovat a) ettei koira nuole lasta aivan märäksi sekä b) joskus jos koiralla on vauhti päällä, se ei luonnollisesti osaa katsoa mihin astuu, ja saattaa raapaista vahingossa lasta. Muuten olemme saaneet olla koirien suhteen melko huoletta.
Mitä sitten jatkossa? Aivan uuden ulottuvuuden koirien ja lapsen suhteeseen tuo kun lapsi oppii liikkumaan, kävelemään ja jopa juoksemaan. Vanhemman koiran on säilytettävä malttinsa ja opittava poistumaan tilanteista ennen kuin hermo menee. Nuoremman taas on opittava olemaan varovainen lapsen kanssa, leikkiin intoutuessaan täytyy muistaa ettei kaada tai muuten satuta lasta. Mutta myös pojalla on opittavaa. Lapsen pitää oppia, että koirat ovat eläviä olentoja, eivät leikkikaluja. Niitä ei saa satuttaa tai turhaan komennella, ja niille pitää antaa oma rauhansa. Poistuvaa koiraa ei saa jahdata, nukkuvaa koiraa ei herätetä eikä muutenkaan turhaan häiritä. Myös niillä oikeutensa poistua lapsen luota, ja olla halutessaan rauhassa omissa oloissaan.
Toivottavasti koirien ja lapsen välit säilyvät yhtä lämpiminä myös jatkossa! Miten teillä on yhteiselo lasten ja eläinten kanssa sujunut?