Lentopelkoa

Kuten aiemmin jo kävikin ilmi, olemme suuntaamassa syystalvella pitkälle matkalle pojan kanssa. Kysessä on pienen ensimmäinen ulkomaanmatka, ja samantien maapallon toiselle puolelle yli kuukaudeksi. Hullua ehkä, mutta tämä oli meidän valintamme. Ensimmäistä kertaa matkan odotukseen kuitenkin liittyy jännityksen lisäksi pelkoa. Jo matkaa etsiessä ja varatessa olimme epäileväisiä; uskallammeko lähteä? Onko tässä edes mitään järkeä? Toinen käsi näppäimistöllä ja toinen silmillä varasimme äkkiä lennot ilman peruutusturvaa. Niin kai se menee, hyppytornissa vapisevin jaloin pelkäämiseen ei kai auta kun hyppääminen, kyllä se jännitys viimeistään sitten helpottaa. Itsensä puolesta ei jotenkin ole koskaan osannut pelätä tai hermoilla, mutta nyt mukana on  jotain paljon kalliimpaa: oma kehon ulkopuolelle siirretty sydämeni, niin pienenä suuressa maailmassa.

Jännitystä aiheuttaa luonnollisesti ihan jo käytännön asiatkin. Miten poika nukkuu matkalla? Ja miten ihmeessä se nukkuu lentokoneessa? Tuleeko uni koneessa ollenkaan, ja jos tulee niin miten ja missä asennossa nukkuminen hoidetaan? Onneksi poika on viime aikana harjaantunut jo melko taitavaksi istuskelijaksi, jos satuttaisiin vaikka saamaan koneesta ylimääräinen paikka niin ei olisi omat reidet ihan kuoliossa. Tällä hetkellä mietinnässä on, että poika nukkuisi sylissä, ja kantoliina kevyesti ympärille kiedottuna ettei tipahda unissaan. Onneksi poika ei ole kova itkeskelemään, joten en usko että mitään loputonta huutokohtausta saadaan aikaiseksi. Entä miten syöminen, maistuuko ruoka ja mitä sitten tehdään jos ei mikään maistu? Löydämmekö paikan päältä sopivia ruokatarvikkeita? Mitä jos vatsa ei kestä? Tai poika sairastuu?

Pahimpana mörkönä takaraivossa kummittelee kuitenkin ajatus siitä, että jotain pahaa tapahtuisi. Tiedän kyllä, että pahoja asioita voi tapahtua ihan täällä kotimaan kamarallakin (ehkä jopa todennäköisemmin), mutta silti pieni pelko raastaa mieltä välillä. Näin jo untakin jossa putoavassa lentokoneessa silmät kyynelissä puristin tiukasti sylissäni poikaani ja vannoin rakkauttani. Tämän mielikuvan rinnalla vatsavaivat tai huono asento lentokoneessa alkaa vaikuttaa aika mitättömiltä huolilta.

Mutta tosiaan, pelkoa ei voita kun astumalla siihen, hyppäämällä. Uskon kuitenkin että se on sen arvoista.

Uskon että matka voi antaa meidän itsemme lisäksi myös lapselle paljon. Emme kai lähtisikään, jos emme näin uskoisi. Vaikka poika ei varmastikaan muista isompana matkasta juuri mitään, mahdollistaa se hänelle jotain ainutlaatuista juuri nyt. Uusien kokemusten ja virikkeiden lisäksi tärkeimpänä näen matkan mahdollistavan meille aivan valtavasti läsnäoloa lapsen kanssa. Olemme yhdessä joka hetki, ilman kiireitä, kotitöitä tai remonttia. Ilman koiria tai harrastuksia. Ilman tietokonetta ja televisiota. Vain yhdessä olemista ja tekemistä, toistemme seurasta nauttimista.