Mustia päiviä
Aiemmassa postauksessani toivoin ettei takapakkia tulisi. No sitä tuli.
Viimeinen viikko on vietetty sumuisessa välitilassa. Odotettu lääkäriaikaa, odotettu tuloksia odotettu taas lääkäriaikaa jne. Pohdittu, puntaroitu, itketty, murehdittu ja tehty kyynelsilmin lyijynraskaita päätöksiä.
Nyt se viimeinen päätös on tehty, ja rakas koiramme nukkui vihreämmille laitumille tänään. Sillä on nyt kaikki hyvin, me jäämme odottamaan että nämä mustat päivät vielä kirkastuu.
Kera koirani pitkään juttelin
Tai toisin sanoen: ma haastelin,
ja koira kuunteli vain,
se ei mielipidettään virkkanut,
ja niin yksin puhella sain.
”Sinä astuisit kohta taivaaseen,
jos olisit ihminen”,
minä virkoin, ”mutta ei sielua
ole ruumiissa eläimen.
Niin ainakin opetettu on,
ja kaipa se onkin niin.
Ei siis sitä vaaraa myöskään lie,
että joutuisit helvettiin.”
”Olet elänyt kunnon koirana
ja oot hyvin tehnyt työs.
Tosin pentuna varastit paistini
ja sait rangaistukses myös.
Mut sitä mukaa kun viisastuit,
olit nöyrä ja nuhteeton.
Sinun ystävyytes uskollinen
mulle paljon merkinnyt on.”
”Mitkä lienevät olleet riemusi,
ihan tarkkaan tunne en.
Mut varmasti nautit, kun kuljimme
me saloja samoillen.
Lyhyt elämäs sinulle tarjonnut
tosionnea paljon on.
Ja kaikesta olisit ansainnut
vähän paremman palkinnon.”
”En pääse ma mielikuvasta,
vaikk’ oletkin eläin vaan,
että sullakin on oma taivaasi,
kun eroat päältä maan.
Tänä iltana varmaan jo haukahdat
ja kaukana ajo käy,
johon saata en sinua seurata
ja joka ei tänne näy.”
”Ovat silmäsi viisaat, kun kuuntelet,
kuten ymmärtäisit tään.
Et taitaisi taivasta tahtoa
sinä enää ensinkään.
Me vain, sinun herrasi, ihmiset,
joit’ tuska ja katumus syö,
me pelkäämme täältä lähteä,
jos edess’ on pelkkä yö.”
”Näet, meillä ei vaellus olekaan,
kuten sinulla, nuhteeton.
Sinun puhtaiden silmies edessä
hyvin syntinen ihminen on.”
– Minä silitin koirani päätä vain
Ja monta viikkoa jälkeenpäin
olin hyvin surullinen.
– Unto Kupiainen