Pojan syntymän jälkeen olen lukenut muutamankin äidin tarinoita ja blogeja elämästä sairaan lapsen kanssa. Ennenkin olen toki näihin tarinoihin törmännyt, mutta nyt oman lapsen myötä ne näkee aivan eri perspektiivistä. Kyynelsilmin olen lukenut lukuisia tarinoita äideistä (ja isistä), jotka valvovat viikkokausia lapsensa sairaalavuoteen vierellä, odottavat erilaisia tuloksia piinaavan pitkiä aikoja, huolehtivat, surevat, pelkäävät, hoitavat ja jännittävät. Joskus odotus palkitaan, ja he saavat hyviä uutisia. Toisinaan taas maailma on näyttänyt heille synkemmän puolensa: lapsi on pysyvästi sairas, hoitokeinoa ei välttämättä ole ja elämä tulee olemaan taistelua loppuun saakka. Joskus myös se taistelu loppuu liian aikaisin.
Mummollani oli aikanaan tapana kerta toisensa jälkeen kysyä, olemmeko pysyneet terveinä? Joskus kysymys kummeksutti, ja mietin itsekseni että mitä se nyt sellaista kyselee, onhan tässä ollut kaikkea muutakin. Oman lapsen myötä vihdoin ymmärrän tuon kysymyksen. Jo odotusaikana huomasin, miten totta ihmiset puhuivat kun esimerkiksi lapsen sukupuolta kysyttäessä sanoivat sen olevan samantekevää että ”kunhan lapsi on terve”. Pojan syntymän jälkeen olen monesti katsellut itsekseen touhuavaa tai rauhallisesti nukkuvaa lastani, ja sydän sykkyrällä kokenut valtavaa kiitollisuutta siitä, että hän on tosiaan terve.
Tämän tekstin ei ole tarkoitus olla elvistelyä oman lapseni terveydestä, vaan pikemminkin hatunnosto ja valtavan suuri kunnianosoitus vanhemmille, joiden lapset ovat saaneet kantaakseen hieman raskaamman taakan, sairauden. Ihailen suuresti niitä vanhempia, jotka jaksavat vaikka maailman ääriin pysyä lastensa rinnalla, ja taistella näiden kanssa sairautta vastaan. Pelkkä ajatuskin vie itseltä miltei jalat alta, ja silti nämä ihmiset jotenkin jaksavat ja pystyvät siihen. Ennen kaikkea ihailen kuitenkin sitä kaiken voittavaa rakkautta, mitä heillä on lapsiaan kohtaan. Että kaiken surun keskellä suurin tunne on silti rakkaus, ja valtava ilo omasta ihanasta lapsesta. Ja ne lapset, miten urheita he ovatkaan. Jokainen sairaudestaan huolimatta ihania, omanlaisiaan persoonia, pieniä ihmisiä.
Ehkä parhaiten autankin heitä surkuttelun, voivottelun ja säälin sijaan nimenomaan arvostamalla oman lapseni terveyttä. Se ei ole itsestään selvä asia, vaan äärimmäisen arvokas ja hauras lahja, josta on osattava nauttia joka päivä.
P.S. Suomessa asuvia vaikeasti sairaita lapsia ja heidän vanhempiaan voit edes hieman auttaa osallistumalla Uusi Lastensairaala 2017 keräykseen. Vaikka oma lapseni onkin terve, voi tulla päivä jolloin asiat ovat toisin. Silloin toivoisin lapseni saavan parasta mahdollista hoitoa, minkä uusi sairaala mahdollistaisi. Parasta mahdollista hoitoa ansaitsevat myös ne lukuisat pienet potilaat, jotka parhaillaan ja tulevaisuudessa kamppailevat vaikean sairauden kanssa.
