Synnytyskertomus

Alusta asti vaikea raskausaika ajoi minut sairaslomalle todella aikaisin. Vatsa oli suuri, kipeät supistukset sekä todella kovat selkä- ja liitoskivut alkoivat aikaisin. Niiden ja erilaisten muiden oireiden takia jouduin pitkään olemaan varovainen, ja elämään hiljaiseloa. Olo oli huono ja tukala, joka paikkaan sattui. Jouduimme jännittämään viikkoja, pysyykö vauva sisässä tarpeeksi pitkään.

Synnytysvastaanoton aulassa, takana valvottu vuorokausi. Vielä jaksoi vähän hymyilyttää.

Pysyi. Viimeisillä viikoilla aloin olla jo tuskainen. Kun aiemmin olin varonut turhaa rehkimistä, nyt heiluin hiki hatussa lumitöissä että saisin aikaiseksi supistuksia, ja jotain tapahtuisi. Supistuksia tuli, mutta mitään ei tapahtunut. Vatsa oli valtava, kivut olivat kovat ja jaksaminen kortilla. Varsin suuren sf-mitan vuoksi sain lähetteen äitiyspolille (asumme siis pitkän matkan päässä polista ja synnäristä) vauvan painoarvioon päivälle 40+1. Pakkasin laukut ja keräsin rohkeutta sanoa lääkärille, että todella haluan käynnistyksen. En jaksanut enää vatsan kanssa.

Laskettu aikani oli keskiviikkona. Tiistai iltana menin nukkumaan normaalisti, ilman mitään tuntemuksia. Klo 00.10 keskiviikon puolella heräsin outoon oloon. Kävin… puuteroimassa nenäni, ja palasin sänkyyn. En saanut unta, ja nousin jaloittelemaan. Sitten se tuli, ensimmäinen kunnon supistus. Siirryin toiseen makuuhuoneeseemme ja jätin miehen rauhassa nukkumaan. Ensin supistuksia tuli 10 minuutin välein, pikku hiljaa väli tiheni viiteen minuuttiin. Ne jatkuivat koko ajan säännöllisinä, kipeinä mutta aivan siedettävinä. Välien kavennuttua kolmeen minuuttiin herätin miehen, ja totesin että tämän kannattaisi ilmoittaa töihin ettei ole ehkä tänään tulossa. Pomputtelin supistuksia jumppapallolla, samalla kun mies teki meille aamupalaa, keräsi tavarat mukaan ja ilmoitti anopin hakemaan koirat. Aamuauringossa kahdeksan aikoihin lähdimme ajamaan kohti synnytyssairaalaa.

Koko matkan supistukset tulivat säännöllisinä ja kovenevina. Mies vilkuili ajaessaan kellosta väliaikoja, kun minä puristin rystyset valkoisina oven kahvaa ja kiemurtelin penkissäni. Perille päästiin lopulta, ja kymmenen aikoihin päästiin tutkimuksiin. 3 senttiä auki. Meidät olisi passitettu kotiin, mutta koska asumme huitsinnevadassa, meidät neuvottiin kävelylle. Loskaisessa sairaalan pihassa ihmettelimme että minnekäs sitä sitten. Olo oli tukala, ja näytin todella siltä että olen juuri noussut sängystä nukkumatta kuitenkaan sekuntiakaan. Lompsimme sairaalan ympäristössä, ja kävimme kahviossa voileivillä. Kulutimme aikaa.

Pari tuntia tuhlattuamme pääsimme taas tutkimuksiin. Juuri ja juuri neljä senttiä auki. Hohhoijaa. Ja taas kävelylle. Tällä kertaa emme päässeet kuitenkaan kovin pitkälle, kun supistukset yltyivät niin kipeiksi ettei kävelystä tullut mitään. Palasimme vastaanottoon, ja pienen pohtimisen jälkeen meidät ohjattiin suoraan saliin, koska osasto oli täynnä. Saimme siis oman huoneen, ja oli taas ihan mukava olla. Sai rauhassa keskittyä supistuksiin ja tulevaan. Supistelu jatkui, ja sain kaksi kertaa päivän aikana reiteeni jonkun kipulääke- pistoksen (en muista yhtään mitä oli nimeltään). Se lievitti kipuja hiukan, mutta ne tuntuivat silti. Olo oli kuitenkin ihan siedettävä.

Sitten supistukset hyytyivät. Aloin olla jo väsynyt kun aukeamisen suhteen ei ollut tapahtunut juuri mitään edistystä, ja ramppasin ympäri huonetta heilutellen vatsaani. Sillä sain aikaiseksi edes joitain supistuksia, joiden toivoin vauhdittavan hommaa. Vaikutus ei kuitenkaan ollut riittävän suuri, ja illalla sain ensimmäisen annoksen oksitosiinia vauhdittamaan supistuksia. Enpä ollut osannut ajatella miten se vaikuttaa.

Seuraava yö ja aamu kuluivatkin sitten melkoisessa lääkekarusellissa. Oksitosiini ei sopinut minulle ollenkaan, ja vaikka annostusta pienennettiin koko ajan huomattavasti normaalia vähempään, aiheutti se aivan hirveät supistukset. Ne olivat todella kipeitä ja voimakkaita, mutta pahinta oli ettei niissä tullut taukoa ollenkaan. Tuntui etten saa happea, ja koitin vaan käpertyä sänkyyn odottamaan että supistus vihdoin helpottaisi. Kun en enää kestänyt, sain kivunlievitystä (spinaali ja epiduraali molemmat pari kertaa). Seuraavat monta tuntui meni vuorotellen oksitosiinilla ja kivunlievityksellä, eikä merkittävää edistystä silti tapahtunut. En saanut juoda, olin hirvittävässä flunssassa ja tuntui että tukehdun. Huusin miehelleni etten saa happea, kätilö käski tyynesti vain hengittämään.

Aamulla lääkäri tutki asiaa tarkemmin. Vauva oli virhetarjonnassa, niskat taittuneena sivulle eikä siksi edennyt mihinkään. Vauvan painoksi arvioitiin 4,1 kiloa, ja päätettiin jatkaa alatiesynnytystä. Viimeisen epiduraalin vielä vaikuttaessa anoin kätilöltä että he tekisivät päätöksen. Supistuksia en enää jaksa, halusin joko leikkaukseen tai ponnistamaan. Pelkäsin etukäteen eniten juuri ponnistamista, ja tuntui etteivät voimani enää riitä siihen. Sen viimeisen epiduraalin vaikutuksen hälvetessä alkoi tapahtua.

Lääkäri teki päätöksen puhkaista kalvot. Aloitin ponnistamisen, ja vauvan pää ohjattiin väkisin oikeaan suuntaan. En ollut vieläkään loppuun asti auki, ponnistamisella pakkoavattiin loppu. Olin aivan poikki, mutta jostain löysin voimia ponnistamiseen. Se ei ollut ollenkaan niin kamalaa kuin pelkäsin, kipua ei ehtinyt niin ajatella kun sai vihdoin tehdä jotain, ja tunsi että jotain oikeasti tapahtuu. Puolentoistatunnin täysin aktiivisen ponnistamisen jälkeen huone alkoi täyttyä ihmisistä. Lääkäri veti jo kolmannella imukupilla, ja vihdoin viimein torstaina klo 11.24, viikolla 40 +1, 35 tunnin urakan jälkeen näin edessäni pienen takapuolen. En ehtinyt väsymykseltäni edes tajuta mitään, lääkärien ja kätilöiden puhuessa rauhallisesti en kiinnittänyt huomiota ettei vauva liikkunut tai itkenyt, napanuora leikattiin nopeasti pois ja vauva kiikutettiin ulos huoneesta.

Samalla hetkellä kun aloin tajuta että vauva oli tosiaan viety johonkin, kuului jostain itkua. Kätilö naurahti ja totesi että ”nyt siellä jo itketään”. Pian rinnalleni tuotiin maailman ihanin pieni tummatukkainen poika, takaraivo tötteröllä mutta muuten hyvässä kunnossa. Jälkeenpäin selvisi, että poika oli tajuton eikä hengittänyt syntyessään, ja hänet oli viety ”virvoitteluvälikköön”. Pian sisupussi oli onneksi vetänyt ensimmäiset henkosensa ja päästänyt ilmoille ensimmäisen pienen itkun. Täydellinen poika, 4620 g ja 52,5 cm.

Ehdin pitää poikaa hetken rinnallani, kun vieressä istuva mies oli äkkiä huudahtanut että ”nyt se tippuu!”. Kätilö otti liukuvan vauvan vastaan kun minä pyörryin. Olin hetken pimennossa, ja herätessäni en edes tajunnut pyörtyneeni. Mies kertoi minulle tästä tilanteesta vasta jälkeenpäin. Minulle tuotiin syötävää ja juotavaa, ja olo alkoi olla taas hyvä. Kätilö ehdotti suihkua ennen osastolle siirtymistä, ja nousin istumaan sängyn laidalle. Ehdin sanoa että ”vähän heikko olo”, ja seuraavaksi kätilö otti vastaan kun lähdin kaatumaan lattiaa kohti taas taju kankaalla. Heräsin sängystä kun jalkojani pumpattiin, ja hoitajat totesivat että ehkä ei sitten sitä suihkua. Minut pestiin sängyssä, ja kärrättiin osastolle pieni poika vieressäni. Seuraavana aamuna hemoglobiinini oli 68, ja makasin vuorokauden veritiputuksessa.

Juuri kotiutunut nallukka.

Kotiutumispäivän aamuna päätäni särki hurjasti. Hain kansliasta särkylääkettä, ja kävelin kumarassa autolle miehen hakiessa meitä. Poika nukkui kotimatkan, minä istuin pää polvien välissä. Kotona yritin nukkua ja levätä pois päänsärkyä. Seuraavana aamuna en pystynyt edes istumaan, kipu oli liian kova. Anoppini ajoi minut päivystykseen, jossa todettiin postspinaali päänsärky. Epiduraalista oli siis jäänyt selkäytimeeni reikä, joka vuoti ydinnestettä aiheuttaen aivoihin alipaineen. Makasin taksin takapenkillä silmät kiinni koko matkan keskussairaalaan. Tuntikausien odottelun ja lukuisien testien jälkeen diagnoosi vahvistui, ja alkoi taas tuntien odottelu sairaalan ainoan anestesialääkärin pakeille. Itkin paareilla odotustilassa lohduttomasti. En kipua, vaan ikävää. Tuntui hirveältä olla erossa 4 päivää vanhan pojan luota, aivan kuin olisi jättänyt raajansa kotiin. Vihdoin yöllä sain selkääni veripaikan, olo helpottui heti ja hyppäsin äkkiä taksiin kotimatkalle. Syöksyin makuuhuoneeseen miehen ja pojan luokse- miten ihanaa olikaan olla kotona. Oman ihanan vauvan luona.

Huh. Olipa mielenkiintoista itsellekin kirjoittaa tämä ylös. Vaikka synnytykseni oli ehkä keskiarvoa hiukan rankempi, ei minulle jäänyt minkäänlaisia traumoja. Kaikki oli lopulta hyvin, sekä minä että poika selvisimme. Lähdin synnyttämään ilman suurempia suunnitelmia, luottaen ammattilaisiin. Olin koko ajan hyvässä hoidossa, ja tehdyt päätökset olivat mielestäni siinä tilanteessa oikeita. Synnytyksen pitkittyminen ei ollut kenenkään vika, ja olen tyytyväinen että lääkäri päätti jatkaa homman loppuun asti, vaikka itse aloin väsyneenä jo kysellä sektion perään. Onneksi poika arvioitiin hieman pienemmäksi kuin oli, todellisen koon kuuleminen olisi voinut alkaa hirvittää ennen ponnistusvaihetta. Vaikka kokemus olikin rankka, nyt ymmärrän monien äitien puheet siitä, miten synnytys on itseasiassa voimauttava kokemus. Jälkikäteen oli hienoa ajatella, mihin oikein on pystynyt. Jos joskus tähän hommaan lähden uudestaan, en aio edelleenkään tehdä tarkempaa synnytyssuunnitelmaa. Annan tilanteen viedä, ja ammattilaisten ohjata. Vain muutamia asioita tekisin eri tavoin; kivunlievitystä pitkittäisin vielä pidempään, ja yrittäisin saada supistukset pysymään yllä luonnollisina, jotta voisin välttää oksitosiinia niin pitkään kuin mahdollista. Ensi kerralla tiedän myös vaatia pääsyä lääkärille jo ennen kotiutumista, jos synnytyksen jälkeen ilmenee kovaa päänsärkyä. Niin, ja otan osastolle mukaan oman tyynyn.