173 cm, 69 kg
Siis, 173 senttimetriä ja 69 kiloa. Tuon verran olen pitkä ja painava.
En ole pitkään aikaan ollut tilanteessa, jossa olisin suuremmin miettinyt kroppani tilaa tai suhdettani tämänhetkiseen kuntooni. Oma ulkonäköni onkin ollut asia, jolla en ole liiammin jaksanut päätäni vaivata pyörremyrskyarkemme tiimellyksessä. Ja miksi olisi edes pitänyt? Kroppani on nimittäin viimeisen kolmen vuoden aikana ollut pikemminkin väline, kuin itse tarkoitus. Ensin koti ja sitten kävelevä ruokavarasto kahdelle pienelle tyypille, jotka ovat sitä tarvinneet elämänsä alkumetreillä. Kehoni on ollut olemassa ennen kaikkea heitä varten, ja minä olen antanut sen olla niin.
Mutta nyt nuo ajat alkavat pikkuhiljaa olla takana päin. Imetän vieläkin Nyyttiä, mutta huomisen nelikuisneuvolan jälkeen poika alkaa varmaankin hiljakseen jo maistella kiinteää ravintoa. Poika myös viihtyy koko ajan pidempiä ja pidempiä aikoja lattialla, ja on yleensä kohtalaisen tyytyväinen tripp trappin vauvaistuimessa istuessaan. Minityyppi rauhoittuu myös uniajan tullen helposti unille vaunuihin tai jopa omaan sänkyynsä, mikä on kyllä ihan mahtavaa.
Omalla tavallaan on haikeaa ja jopa hieman vaikeaa nähdä viimeisen vauvansa kasvavan. Mutta samalla Nyytin kehitys on ihanaa. Se, että poika kasvaa ja on tyytyväinen mahdollistaa nimittäin sen, että voin vähitellen alkaa panostaa enemmän itseeni ja kaivaa sitä ominta minuuttani takaisin esiin sieltä kakkavaippojen ja hammastikkuväsymyksen alta. Nyt minä voin, ja nyt minun täytyy. Sillä, niin kauan kuin minulla on mammalomaa, periaatteessa kaikki on mahdollista.
Lähtötilanteeni, 173 cm ja 69 kg, ei kuulosta numeroina niin kauhean pahalta. Olen kaikkien mittareiden mukaan ihan normipainossa ja jopa hoikka, enkä myöskään ole numeroiden valossa paljoa lihonut siitä, mitä olin ennen lapsia (mitä nyt perus jouluherkkupöhötys on juuri tällä hetkellä päällä). Ongelmani onkin lähinnä se, ettei eteisen peiliovista vaa’an lukemista huolimatta kuitenkaan enää näy se sama kroppa kuin ennen. Nimittäin, siinä, missä ennen oli lihasta, on nyt lähinnä vain löysää, ja siellä, mistä ennen melkein pullotti pala, näkyy nykyään vähän jopa muhkuraa. Kaikki on hyvin niin kauan, kun pidän vaatteet päällä, mutta heti, kun otan ne pois, karu totuus paljastuu. Kaikki roikkuu enemmän tai vähemmän, allit, massu, sisäreidet ja jopa polviläskit. Jep, jopa ne (kenellä edes siis on polviläskiä?).
Noh, peilikuvani perusteella olenkin tehnyt itsestäni yksinkertaisen amatööridiagnoosin: selvä laihaläski. Ja voihan vitsi, että se on inhottavaa. Pudotettavaahan minulla ei siis ole paljoa, mutta kun kaikki se on puhtaasti rasvaa, niin herramunjee. En melkein malta odottaa sitä hikoilun määrää ja karkkittomia iltoja. Enpä.
Karu totuus on nimittäin se, että päästäkseni taas takaisin sinuiksi (tai siis minuiksi) oman kroppani kanssa tarvitsen rasvanpolttoa ja/tai vähän lihaksia, ja mieluummin vähän äkkiä. Pudotettavaa minulla on ihannepainooni sellainen viitisen kiloa, mikä vaatii omista lähtökohdistani johtuen ihan kunnon määrän työtä. Eikä ihan mitä tahansa työtä, vaan nimenomaan liikuntaa ja ainakin useamman kuukauden pituista panostamista ruokavalion vahtaamiseen. Tähän talouteen ei siksi tästä eteenpäin ainakaan vähään aikaan osteta yhtään karkkia, jätskiä tai muuta herkkua, sillä ahdan itseeni imetyksen tuoman herkkuhimon vallassa sataprosenttisen varmasti aivan kaiken hyvän, mitä kaapeistamme löytyy. Ateriarytmi on minulla kunnossa, joten minun pitää lähinnä vain kiinnittää huomiota siihen, mitä syön ja kuinka paljon.
Ja sitten vielä se hikoilu. Ääh. Minua kun ei yhtään huvittaisi lähteä treenaamaan, mutta laihaläskiyteen ei valitettavasti muu auta. On nostettava puntteja ja uskallettava laittaa liikkeisiin tarpeeksi painoja. Ja ennen kaikkea on päästävä sinne salille asti riittävän usein ja riittävän pitkään. Oman haasteensa tähän tuovat tietenkin omat pienet riiviöni, jotka tuskin ottavat omissa menohaluissaan, ruoka-ajoissaan tai uhmakohtauksissaan yhtään huomioon äidin pientä toivetta ehtiä johonkin tiettyyn aikaan kuntosalille tai jumppaan.
Juuei, mutta jostain on aloitettava, ja mulla se aika, paikka ja kunto on nyt. Hyvä minä, minä, minä, ja hyvästi 69 kg. See you never!