Muisto vain jää

Kiitollisuutta vauvasta, pienestä siloposkisesta elämänalusta. Iloa kirkkain silmin maailmaa tutkivasta taaperosta. Ylpeyttä lapsesta, joka on jo niin fiksu, tietävä ja taitava, mutta silti vielä niin pieni.

Ja sitten tietenkin vielä haikeutta. Sitä äitiyteen kuuluu vaikka millä mitalla. Haikeutta alkuaikojen ainutlaatuisuuteen ja ihmetykseen (vaikka kaikki olisikin silloin tuntunut ihan kamalalta). Haikeutta niiden aikojen perään, kun pienen viihdytykseen riitti pelkästään oma hymyilevä naama ja kukkuu-leikki. Haikeutta silloin, kun tajuaa, että lapsi koko ajan kasvaa ja itsenäistyy ja erkanee omaksi ihanaksi itsekseen. Ja haikeutta ennen kaikkea silloin, kun tajuaa, miten nopeasti aika pienten kanssa onkaan mennyt, ja miten ne mahtavat hetket yhdessä eivät enää sellaisinaan koskaan palaa.

Pieneksi jääneiden lastenvaatteiden poispakkaaminen on omiaan nostattamaan sisälläni tunteita ja ennen kaikkea haikeutta. Ajatella, että tuo pitkäkoipi on joskus mahtunut näin pieneen yöpukuun. Ja tämä pinkki heppapuku, ai vitsit se on vieläkin söpö.

Ja kauheinta tässä kaikessa on se, että huomaan miten en enää muista kaikkia yksityiskohtia tuosta ajasta, jolloin heppapuku oli Kuutille juuri sopiva, ja jolloin 62 cm:n tytönvaatteita tässä taloudessa viimeksi käytettiin. Tai siis tietenkin minä muistan, jokaisen hymyn ja kierähdyksen ja jokaisen itkuisen yön. Vaikka oikeasti en muistakaan. Muistan vain osan asioista ja loput solmin nykyään yhteen katkeamattomaksi tarinaksi valokuvien perusteella.

Ja sitten niiden vaatteiden, joita olisin varmasti voidessani säilyttänyt maailman tappiin saakka. Ne ovat nimittäin ainutlaatuisia käsin kosketeltavia muistoja pikkuisten palleroideni vauvavuosista ja äitiyteni alkutaipaleesta.

Tai noh, onhan Nyytin vauvavuotta nyt melkein neljä kuukautta vielä jäljellä. Mutta silti. Poika on nyt jo tässä vaiheessa niin edistynyt, niin utelias ja niin ”iso”, ettei häntä edes hyvällä tahdolla voi millään enää nähdä pikkuvauvana. Kapalona tai myttynä, tai minään vähän kirppua suurempana ihanana pikkuotuksena.

Ja kun en pysty pitämään kiinni ajasta ja vauvoistani, niin ainakin voin pitää kiinni heidän vanhoista vaatteistaan ja tavaroistaan. Kaikesta, mikä on kivaa ja söpöä, ja joka muistuttaa minua menneistä.

Paitsi, etten voi. En voi raahata kaikkea tavaraa mukanani koko elämäni ajan. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu. Ja se, mikä tapahtumissa on tärkeää, tallentuu sydämeeni. Siellä ne muistot ovat, eivät asioissa tai esineissä, vaan syvällä sisällä minussa ja minuudessa.

Ymmärsin tämän tänään, kun raahasin viimeisiä nurkissamme pyörineitä vauvanvaatteita pois läheisen taloyhtiön pihakirppikseltä. Mikään ei ollut mennyt kaupaksi, ja minun oli tarkoitus heittää muovipusseihin pakatut vaatteet matkan varrella kadun päässä seisovaan UFF:n keräyslaatikkoon.

Jostain syystä en kuitenkaan tehnyt tätä, vaan havahduin siihen, että seisoin jo kotitalomme kellarin ovella täyteen ahdetut vaatepussit yhä tiukasti hyppysissäni. Olin nimittäin ihan vain hetken ajatellut laittaa vaatteet vielä varmuuden varaksi varastoon vaikka jonkun kaverin lasta varten, ja raahannut kaiken vielä kerran melkein takaisin kotiin. Mutta sitten siinä ovella seisoessani havahduin homman älyttömyyteen. Vaatteita oli jäljellä enää kourallinen, ja olin jo kerran päättänyt antaa niiden mennä. Vaikka sitten vaatekeräykseen, jos ei muualle.Mutta miten se tuntuikin yhtäkkiä niin vaikealta?

Käännyin ja suuntasin reippaasti takaisin sinne, mistä olin tullut. Tekoreippaasti, sillä oikeasti nieleskelin kyyneleitä. Sinne ne nyt menivät viimeisetkin, ajattelin, kun klonksautin metallisen keräyslaatikon kannen kiinni. Ja kun kävelin uudestaan takaisin kotiin päin sydämeni oli haikea ja surullinen, vaikka pääni sisällä tiesinkin, että näin on hyvä.