Onko asuinpaikalla väliä onnellisuuden kannalta?
Olen viimeaikoina seilannut yhden asian kanssa ees ja taas. Nimittäin siitä asti, kun Välkky ihan vain sivulauseessa mainitsi, että voisimme ehkä myös muuttaa takaisin Turkuun, en ole saanut mahdollista muuttoa mielestäni.
Ajatuksissani vähän väliä pyörivä Turku on minun kotikaupunkini. Vanhempani ja iso osa parhaista ystävistäni asuu siellä. Paikat ovat siellä minulle entuudestaan tuttuja, ja mikä parasta siellä meillä olisi maailman parhaat lastenhoitajat sekä jokaviikonloppuinen brunssiseura valmiina odottamassa. Työpaikatkin varmasti järjestyisivät, vaikka Välkky joutuisikin tuolloin reissaamaan oman työnsä puolesta jonkin verran nykyistä enemmän.
Ja sitten vielä Turussa olisi jotain spesiaalia: fiilis kaupungista, keskustasta, identiteetistä ja sykkeestä. Ei kummoisesta, sillä Turkuhan on pieni, mutta kuitenkin selkeästi jostain sellaisesta, mitä ei vaan täältä Vantaalta saa. Helsingissä sitä tietenkin olisi tarjolla, mutta ihan eri hintaan, kuin täällä kymmenen junapysäkin päässä sieltä, missä tapahtuu.
Ja, let’s face it, Helsingin ruutukaava-aluetta lukuunottamatta kaikki muut keskukset täällä pääkaupunkiseudulla ovat enemmän tai vähemmän vain juna-asemia ja kauppakeskuksia. Esimerkiksi Tikkurilaa ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua viihtyisäksi, eikä esimerkiksi Leppävaara ihan oikeasti ole muuta kuin iso betoniviidakko.
Puhumattakaan sitten Myyrmäestä ja samaan hengenvetoon sen pikkuveljestä Martsarista, joka kuitenkin on iloisesti yllättänyt meidät vehreydellään. Meillä on ollut hyvä olla täällä, ja arkemme toimii. Etäisyydet kaikkialle ovat lyhyet ja palvelut, puistot ja harrastukset ovat lähellä.
Ja tietenkin pääkaupunkiseudulla tulee jatkossakin Turun elinkeinoelämän tämänhetkisestä nousu-urasta huolimatta olemaan enemmän mielenkiintoisia työmahdollisuuksia meille molemmille. Täällä ne firmat ovat ja täällä tapahtuu huolimatta siitä, miltä telakan tilauskirjat milloinkin näyttävät.
Mitä minä sitten tässä oikein ihmettelen? No sitä, että koska meillä ei täällä ole varaa tai järkeä asua Ullanlinnassa, niin joudumme asumaan lähiössä. Ja lähiöelämä on lähiöelämää. Ei ihan lande-eloa, eikä myöskään keskustamenoa, mutta kuitenkin sitä aika perus koti-tarha-työ-marketti-jäähalli-kaksi autoa ja koira -arkea. Täällä ei ole ravintoloita, eikä paljoa tapahtumia, eikä oikeastaan hirveästi mitään identiteettiä ja yhteisöllisyyttä vahvistavia elementtejä taloyhtiön pihatalkoiden lisäksi. Ellei sitten sitä yhteisöä, joka meillä vielä on vähän hakusessa, satu olemaan jo ennestään.
Täällä lähiössä lähinnä vain ollaan ja pärjätään. Eletään ihan mukavasti, mutta kaikki spontaani meneminen tarkoittaa aina vähintään puolen tunnin matka-aikaa junalla, bussilla tai omalla autolla. Ja jos extemporena haluaa lähteä syömään, niin vaihtoehtoja on Myyrmannin ravintolamaailman lisäksi tasan yksi. Hohhoijaa.
Jokaisella vaihtoehdolla on aina vähintään kaksi puolta. Niin tällä muuttopohdinnallakin. Viimeaikoina olen viihtynyt Martsarissa ihan hyvin, ja täällä elämässämme on kaikki järjestyksessä. Turkukaipuu valtaa minut kuitenkin joka kerta, kun pääsen sinne kylään Mummon ja Vaarin luo.
Turussa on aina hauskaa, ja nyt jopa pienet spontaanitkin menot ovat mahdollisia. Ja sitten siellä vielä aina paistaa aurinko; Ihan niin kuin ilmojen herra haluaisi kertoa minulle, mihin suuntaan tässä pohdinnassa pitäisi liikkua.
Mutta mikä on parasta meille ja mikä on lopulta asuinpaikan merkitys onnellisuudessa? Eräs perheenäiti kertoi minulle, että hänen elämänsä oli muuttunut sata kertaa kivammaksi, kun heidän perheensä muutti Myyrmäestä Töölöön. Olisikohan noin myös meidän kohdallamme, vai ovatko elämisen edellytykset kuitenkin joka puolella melkein samat? Ja jos käytännön järjestelyiden puolesta ihan oikeasti ovatkin, niin mikä sitten on kotikulmiin liittyvän fiiliksen osuus asuinmukavuudessa?
Mene ja tiedä. Paitsi, että en tiedä. Ja voi vitsit, miten paljon päänvaivaa se voikaan aiheuttaa.