Sananen sokerista
Varsinkin blogeissa on parin viime viikon aikana kohkattu lasten sokerinsyönnistä. Saako niille pulloposkille nyt syöttää yhtään mitään, ja pitääkö kaiken olla sokeritonta, luonnollista ja itse tehtyä? Sitä on pohtinut moni, ja nyt tähän soppaan tungen lusikkani myös minä omalla kahden lapsen ja kolmen vuoden kokemuksen tuomalla mahtavalla auktoriteetillani.
Ennen kaikkea olen sitä mieltä, että rajansa kaikella. Kohkaamisellakin. Liika hifistely on liikaa, eikä normaali terve lapsi todellakaan kuole yhteen tai edes kahteen kakunpalaan aina silloin tällöin. Eli siis, aivan kuten Project Mama-blogin perheessä, meilläkään ei todellakaan herkutella pinaatilla, vaan ihan kunnon herkuilla. Pannukakulla, jätskillä ja mehulla. Ei jokainen päivä, mutta kuitenkin kohtalaisen usein ja ihan hyvällä omallatunnolla.
Minusta nimittäin kaikkein tärkeintä herkkujenkin kanssa on opettaa lapsille kohtuutta. Saat syödä, muttet koko pellillistä kerralla. Ja ole tyytyväinen siihen määrään kermavaahtoa ja hilloa, jonka saat, tai pian et saa sitäkään.
Kaiken makean kieltäminen lapsilta (tai siis lähinnä Kuutilta, koska Nyytti ei vielä mitään herkkuja saa) on ihan turhaa, varsinkin kun minä en itsekään pysy niistä pitkiä aikoja erossa. Makeat herkut ja jälkiruuat kuuluvat ihmisen elämään ja sen sielua hivelevään sisältöön siinä missä suolainenkin ruoka, eikä niitä pidä minusta lähtökohtaisesti demonisoida. Pahimmassa tapauksessa lapset sitten kapinoivat isoina ehdottomuutta vastaan ja alkavat ahtamaan itseensä karkkia ihan kaksin käsin heti, kun heillä on siihen mahdollisuus. Tietenkin he saattavat tehdä sitä kuitenkin ja minusta sekä tämänhetkisistä toimistani riippumatta, mutta uskon ja toivon, että kohtuuden opettelemisella tästäkin selvitään jotenkuten kunnialla.
Tietoinen herkuttelu aina silloin tällöin ja säädellyissä määrissä on siis minusta lapsillekin ok. Paljon tätä tärkeämpää on yrittää rajata pois normaalin arkiruuan piilosokerit ja tietää kohtuullisen tarkasti kuinka paljon makeaa lapset syövät. Meillä ei siis syödä maustettuja jugurtteja, vaan maustamatonta marjojen kanssa, eikä aamupalamuroja, vaan puuroa, johon voi sitten silloin tällöin saada voin, maidon ja hedelmäsoseen lisäksi myös hilloa. Meillä ei myöskään syödä kauheasti eineksiä eikä mitään muutakaan virallisesti sokerista, suolaista ja epäterveellistä, joten senkin puolesta pienet herkut vaikka useampanakin päivänä viikossa ovat ruokalistallamme sallittujen joukossa.
Se, mihin vedän oman rajani on karkki. Sitä en suurin surminkaan osta saatikka syötä lapsilleni, eikä Kuutti osaa karkkia pyytääkään, jollei pussia heilutella suoraan hänen nenänsä edessä. Tyttö on kyllä kerran tai kaksi saanut maistaa suklaata, mutta muuten karkkia ei tässä perheessä syö kukaan muu kuin minä. Karkki ja varsinkin irtsarit ovat suurin paheeni, ja pyrin aktiivisesti olemaan syömättä niitä ihan jo senkin takia, ettei niitä tarvitsisi lapsille antaa. Karkissa ei minusta nimittäin ole yhtään mitään hyvää, enkä ihan oikeasti osaa sanoa, miksi sitä omaankaan kroppaani tungen. Hohhoijaa.
Onneksi Kuuttikin kuitenkin valitsee karkin sijaan järjestäen AINA suuren rakkautensa kakun tai jätskin tai mitä vain muuta makeaa, jota esimerkiksi lastenkutsuilla on tarjolla. Ja tämä on minusta ainoastaan hyvä juttu. Tytöllä on selkeästi tyylitajua ja elämän tärkeimmät periaatteet kunnossa. Eli kakku ensin. Tai siis ruoka, ainakin niin kauan kuin minä saan siitä asiasta päättää.
_ _ _
Näitä ruokajuttuihin liittyviä juttuja syntyi yhtenä iltana yhtäkkiä useampia, ja niitä nyt sitten riittää täällä blogin puolella useampia aika tasaisena sarjana. Bare with me. Kiitos ja anteeks!