Kello viis, siitä viis
Kulunut viikko on ollut ihan kamala, ja siksi myös blogin puolella hiljainen. Minä olen lapsien kanssa ollut kylässä mummolassa Turussa, samalla kun Välkky on painanut Vantalla menemään viimeisten työjuttujensa kanssa ennen melkein puolen vuoden hoitovapaata.
Mummolavisiitin piti olla enemmän tai vähemmän lomaa minulle. Kolme aikuista käsiparia yksien sijaan ja siihen päälle vielä sukulaiset ja tutut ja kaikki Turun kivat jutut viihdytykseksi. Hauskaa piti olla, ja vaivatonta. Ja onhan tämä viikko osaltaan ollutkin, mutta valitettavasti myös paljon muuta.
Jo valmiiksi aamuvirkut lapseni ovat nimittäin virittäneet nukkumisrytminsä vielä vähän aikaisemmaksi täällä mummolassa viettämänämme aikana. Jos he ennen heräsivät noin kuudelta, niin nykyään molemmat aloittavat mölyämisen viimeistään puoli kuusi. Tänä aamuna katsoin kelloa, ja se oli 5:22. Ihan liian aikaisin ainakin omien silmäluomieni ja kaikkien aivosolujeni mielestä.
Olen yrittänyt nyt jo kaikkea mahdollista. Eri huoneita, pimennystä, valvotusta ja nukutusta, pidempiä ja lyhyempiä päikkäreitä sekä jopa kokonaan päiväunetonta päivää. Mikään näistä ei kuitenkaan ole toiminut, vaan molemmat pikkuiset heräävät itsepintaisesti uniltaan vieläkin tismalleen samaan aikaan vähän viiden jälkeen. Ensin herää Kuutti ja vähän sen perään parin huoneen päässä Nyytti.
Ja kaikkein surkuhupaisinta tässä kaikessa on vielä se, että lapset olivat tänäänkin herätessään vielä ihan rättiväsyneitä ja huonolla tuulella. Kuuttikin vain huusi, ettei halunnut enää nukkua, vaikka hänkin vähän väliä hieroi silmiään. Ja äidin piti tietenkin tulla alakertaan mukaan piirtämään, vaikka siellä olisi ollut Vaari valmiina leikittämässä. Hohhoijaa.
Kaiken tämän keskellä minä puolestani olen tuskaillut riittävän unensaannin kanssa sillä tuloksella, että olen tälläkin hetkellä vielä ihan kuoleman väsynyt. Juhannuksena erehdyin nimittäin aloittamaan yhden kirjan, joka sitten valvotti minua iltaisin ihan liian pitkään. Tai siis vähän yli yhteentoista, mutta kuitenkin ihan liian myöhään. Siihen päälle vielä parit yöhuutelut ja 5:20 herätykset, niin täydellinen zombikooma oli valmis, enkä minä vieläkään ole saanut sitä karistettua, vaikka olenkin jo parin päivän ajan tietoisesti yrittänyt.
Minun pitäisi nimittäin mennä nukkumaan viimeistään yhdeksältä illalla, jos haluaisin saada kasaan psyykeeni niin kipeästi tarvitsemat kahdeksan tunnin yöunet. Väsymystä minulla kyllä löytyy aikaiseen nukahtamiseen, mutta haluja ei niinkään. Yhdeksältä nukkumaanmeno heti kahdeksan aikoihin kuukahtavien lasten perään tarkoittaisi nimittäin sitä, että minun pitäisi luopua kaikesta omasta ajastani, jopa niistä lyhyistä lukuhetkistä, jotka ovat pakon sanelemista syistä kutistuneet parista tunnista puoleen tuntiin. Telkkaria en saisi katsoa yhtään, enkä piipittää pädiä. Ja sitten vielä tämä kirjoittelu; Tämäkin on joka kerta ihan satavarma tie seuraavan päivän jatkuvaan väsymykseen, lyhytpinnaisuuteen ja yleiseen huonoon tuuleen. Ei siis kannata ainakaan pidemmän päälle.
Pakko kai minun on siis vain alistua lasten tahtoon ja heidän rytmiinsä, ja mennä vain jatkossa nukkumaan vieläkin aikaisemmin. Muu ei tähän nyt akuutisti auta, enkä minä jaksa enää päivääkään tätä puolikuollutta oloa. Mutta on se siltikin vain minusta väärin, etten saa edes kirjaa lukea ilman, että sillä on tällaiset seuraukset. Siis, joko kirja tai parit kuuden tunnin yöunet ja kauhea univajekrapula. Ei tämän pitäisi olla näin vaikeaa.
En jaksa sitä, että tässä vaiheessa kaikki on aina jostain pois. Jos valitsen oman ajan, niin silloin en nuku tarpeeksi, ja jos nukun, niin sitten en esimerkiksi ehdi kirjoitella. Ja kuinkahan kauan tätäkin vaihetta vielä kestää? Toivottavasti ei koko kesää, sillä muuten minulta ja Välkyltä jää aika monta kaunista iltaa kokonaan näkemättä ja kokematta.