Minä myös

#Meetoo ja niin edelleen. Kuka nyt siltä olisi koko elämänsä ollut turvassa.

Hyvä, että asiasta puhutaan, ja täysin väärää ja vahingollista käytöstä paheksutaan. Hyvä, että ongelmalle annetaan kasvot ja mittakaava. Hyvä, ettei vain purra hammasta ja olla hiljaa, vaikka sisällä jokin on pahasti särkynyt.

Hyvä, että yritetään, sillä yhteiskuntaa ja sen normeja voi muuttaa ihminen ihmiseltä ja varsinkin uusien sukupolvien omaksumien asenteiden kautta. Esimerkiksi Jari Sinkkosen mukaan lapsia tulee pitää lähellä ja opettaa heidät arvostamaan itseään, jotta he eivät kokisi tarvetta alistaa muita omanarvontunteensa nostamiseksi. Jotta he tietäisivät, mikä heistä oikeasti tuntuu hyvältä ja mikä pahalta. Ja jotta he tietäisivät tiukan paikan tullen, missä heidän henkilökohtaiset rajansa menevät. Sillä, niitä tilanteita, joissa näitä rajoja koetellaan, tulee eteen melkeinpä jokaisessa elämässä.

Kuitenkin, ja erittäin valitettavasti, seksuaalista häirintää on ollut aina, ja sitä tulee valitettavasti aina olemaan. Aina löytyy nimittäin se vinoutunut ja sairas mieli, joka käyttää häirintää lyömäaseena muita vastaan. Joka käyttää vaikutustaan väärin, ja joka tekee toiselle väkivaltaa vaikkakin vain muka-vaarattomien sanojen ja ajatusten muodossa. Se ei saisi olla niin, mutta kun kuitenkin on.

Ja kaikkein kauheinta on se, että tämä tosiasia mielessäni minunkin on joskus puhuttava seksuaalisesta häirinnästä, oman kehon koskemattomuudesta sekä ylipäätään oikeasta ja väärästä lapsieni kanssa. Opetettava heitä ja suojeltava, vaikkakin jo se saa heissä aikaan peruuttavaa laatua olevan muutoksen. Heidän on nimittäin opittava olemaan luottamatta ja tajuttava, ettei kaikki aina ole sitä, miltä näyttää. Heidän on opittava tuntemaan myös ihmisen nurja puoli sekä kaikki se kamala, mihin jotkut ihmiset pystyvät.

Kamalaa, ja selkäpiitä kylmäävää, mutta kuitenkin totta. Kukaan ei ole turvassa, ei nyt, eikä koskaan. Niin se valitettavasti vain on, ja olisi naivia ajatella muuta.