Miksi miehet ei käytä laukkuja?
Tekstin otsikko ei siis ole johdatus siihen, miksi miehet eivät käytä laukkuja, vaan suora kysymys; Miksi miehillä ei KOSKAAN ole mukana laukkua (poislukien treenikassit, koulureput ja matkalaukut) vaikka selkeästi pitäisi?
Minua ärsyttää suuresti se, että mieheni Välkyn on aivan pakko kantaa koko omaisuuttaan itsepintaisesti joko housujen- tai takin taskussa. Siellä ovat järjestäin ainakin kännykkä ja lompakko ja avaimet ja ehkä näin talvisin vielä paketti nenäliinoja ja huulirasvapuikko. Töissä, kaupungilla ja jopa meille nykyään harvinaisilla romanttisilla ravintolaillallisilla; voin aina luottaa siihen, että Välkyn taskut ovat täynnä tavaraa. Tai siis ovat siihen asti, kunnes hänen on pakko istua alas pidemmäksi aikaa. Tuolloin olosta tulee taskupullotuksen kanssa hyvin nopeasti epämukava, ja ratkaisuna hän alkaakin kinuta tavaroilleen paikkaa kassissani. Ja jos kassini ovet eivät hänen koko omaisuudelleen tuolloin aukea, niin silloin tyyppi alkaa latoa tavaroita vaikka ravintolan pöydälle siistiin riviin.
”Onkssun ihan pakko.”
”No, minne mää nää muuten laitan?”
”No, anna tänne sit (murinaa).”
Ja Välkky ei suinkaan ole laukuttomuutensa kanssa yksin. Myös esimerkiksi isäni on raahannut tärkeimpiä tavaroitaan mukana taskuissaan niin kauan kuin muistan. Farkkujen, shortsien, puvunhousujen tai -takkien taskuissa. Sii ihan missä vaan muualla paitsi kassissa! Korvissani kaikuu vieläkin äitini mäkätys jokaiselta nuoruutemme aurinkolomalta, joilla lähestulkoon joka ikinen päivä käytiin tuo sama ”kenen kassiin” -keskustelu ennen hotellilta lähtöä. Isin lompakko vilkkui nimittäin jo tuolloin vaarallisen paljon kuluneiden lomafarkkujen takataskusta, ja ihmettelenkin suuresti, miten yksikään yhteinen lomamme ei vieläkään ole tämän asian takia koskaan päätynyt katastrofiin. No, ehkä sekin päivä on vielä edessä, mikäli isin tahti ei pian muutu.
Koska taskuissa kantaminen on havaintojeni mukaan miesten ainoa tapa kuljettaa tavaroita, olen alkanut epäillä, että miehet eivät ehkä tiedä, mitä laukut ovat. Siis joo, tietenkin pukineita ja statussymbooleita, mutteivät missään tapauksessa turhakkeita. Laukku on meille laukkuja alati käyttäville ihmisille -eli siis naisille- kantamisen ja säilyttämisen väline. Ne ovat mukana elämän kaikissa käänteissä ja melkeinpä tulevat illalla viereen tyynylle. Kun päivittäisessä käytössä olleen kassin vaihtaa johonkin kaapissa jo pidempään majailleeseen helmeen, mieleen ryöppyää välittömästi iso kasa muistoja hetkistä ja matkoista, joita juuri tuon kassin kanssa on tehty. Tuo tahra tuli silloin niiden uudenvuodenjuhlien huulipunasta ja tuo toinen yhdestä yöllisestä grillihampparista. Harva tyyliasia myöskään testaa naisen minuutta samalla lailla kuin uuden laukun hankinta; Onko tässä nyt liikaa säihkettä vai liian vähän, näkyykö se nyt varmasti, että veska on vintagea, ja mitä se minusta kertoo, jos painan kaupungilla menemään hyvillä mielin krokotiilinnahkaa kainalossa Globe Hopen kangaspussukan sijan?
Laukut ovat siis tarpeellisia ja merkityksellisiä. Ne ovat kantajilleen yleensä elintärkeitä, eikä niiden määrää tai hintaa kannata alkaa taivastelemaan (HUOM. Välkky!). Pikkulaukku olisi myös taas kerran tullut Välkylle tarpeeseen hänen matkustettuaan alkuviikosta työmatkalle pohjoiseen Suomeen. Hän nimittäin oli taskujensa tilanahtautta helpottaakseen jättänyt avainnipustaan pois kaiken turhan, mukaanlukien kotiovemme turvalukon avaimen. Minä puolestani olin tunnollisesti sulkenut turvalukon, kun lähdimme isäni ja lasten kanssa viettämään viikkoa mummolaan Turkuun, ja soppa oli valmis, kun Välkky eilen palasi kotiin Vantaalle päivän etuajassa.
”Honey I’m home” vaihtui aika pian prr***keleeksi, kun Välkky huomasi kotiovemme olevan ja pysyvän lukossa. Itse huomasin tapahtuneen, kun heräsin lasten kanssa makeilta päiväunilta mummolan vierashuoneen parisängystä, ja näin kuusi Välkyltä tullutta puhelua luurini ruudussa. Tyyppi oli puhelimessa lievästi sanoen ärtynyt, minkä lisäksi hänen äänestään paistoi myös läpi pieni epätoivo. Minähän olin lasten ja avainnippuni kanssa palaamassa kotiin vasta tänään, ja Välkyn mielessä kummitteli jo ajatus siitä, että hän joutuisi viettämään vielä yhden ylimääräisen yön tien päällä.
Välkyn ei lopulta auttanut muu, kuin luikkia isänsä luo etsimään vara-avaimia toivoen, että appiukon nipussa olisi myös meidän turvalukkomme avain. Avain löytyi ja kotiovemme aukesi, mutta mieleeni jäi tämän kaiken johdosta kuitenkin yksi kysymys: Olisiko tilanne voitu välttää, jos miehelläni olisi ollut koko hänen avainnippunsa nielaiseva laukku mukanaan matkalaukun lisäksi? Kyllä, ehdottomasti! Ja senpä takia olenkin päättänyt, että Välkky saa isänpäivälahjaksi laukun. Katsotaan sitten, miten tyypin suupielet venähtävät, kun paketinnarut sunnuntaina avautuvat.