Onneksi kohta on joulu -Mä olen niin Välkyn loman tarpeessa

Meillä on tällä viikolla huudettu ihan urakalla. Viimeksi eilen. Vauva ei ole nukkunut kunnon päikkäreitä vaan ainoastaan lyhyitä pätkiä silloin tällöin. En tiedä, onko ongelmana ollut massu vai mikä, mutta pikkuisen unet ovat kestäneet maksimissaan reilun tunnin, mikä on juuri alle nelikuiselle ihmisenalulle ihan liian vähän. Tämän vuoksi poika onkin sitten ollut tavallista kärttyisempi ja känissyt menemään jo ihan siinä minun sietokykyni äärirajoilla.

Ja tähän päälle vielä esikoisen huudot: Nimittäin, vähän päälle parivuotias tyttömme on oppinut pukemaan ulkovaatteet päälleen, mikä on menneellä viikolla aiheuttanut niin riemunkiljahduksia kuin itkupotkuraivareitakin. Kaikki alkoi siitä, kun päätin vain olla auttamatta häntä, ja annoin tytölle aikaa hoitaa hommat omalla tavallaan ja omalla ajallaan. Melko nopeasti Kuutti hiffasikin, miten villapuku ja villasukat sekä kurapuku ja pipo vedetään päälle, ja onkin siitä lähtien vaatinut saada tehdä kaiken pukemisen itse. Tosi hieno juttu, ja voi vitsi kun äiti on ylpeä, mutta tämäkään mahtavuus ei tietenkään ihan aina toimi kuin rasvattu.

Pukemisesta tulikin tiistaina kauppareissulle lähdettäessä kiva soppa, kun kaksivuotias uhmaikäinen minäitte-ihmisemme löysi välivaatelaatikosta paidan, jonka vetoketjua hän ei saanut alulle, vaikka kuinka yritti ja yritti. Pienet sormet pakersivat turhaan ketjun päätä lukkoon ja kyyneleet valuivat alas turhautumisesta punaisilla poskilla. ”Äiti pois. Ei saa auttaa!” En päässyt lähellekään, vaikka yritin mitä. Ja kun viimein sain jotenkin keploteltua sormeni väliin siihen soppaan, niin huutoa oli jo kestänyt ainakin viisi minuuttia, ja koko tyttö oli siinä vaiheessa jo ihan hikinen.

Ai niin; Kuutin raivotessa paitansa vetoketjun kanssa tunnelmaa nostatti samalla vielä mukavasti se, että Nyytti huusi yhtä aikaa isosiskonsa kanssa eteisen vaunuissa koko sen ajan, kun Kuutti juoksi minua pakoon pitkin kämppää. Tiesin, että vauva itki väsymystään, ja, että hän nukahtaisi heti, kun vaunut nytkähtäisivät ulkona liikkeelle. Ulos pääsemisessä kesti vain esikoisen vetoketjugaten takia tuhottoman kauan, siis ainakin kymmennen minuuttia. Ja paljon enempää kuin juuri sen verran eivät hermoni olisikaan enää kestäneet.

Nimittäin, Kuutti rauhoittui melkein heti, kun vaatteet oli saatu päälle, ja oli jo hississä oma aurinkoinen itsensä. Kun tyttö vielä ala-aulassa intti minua hakemaan pallon ylhäältä, niin suustani pääsi vain terävä karjahdus: ”Nyt ulos!”. Tähän päälle osoitin vielä tiukasti ulko-ovelle, jolloin Kuutti luovutti, ja lähti talsimaan sinne päin. Itse ähisin vielä kärryt ja niissä yhä känisseen Nyytin ulos hissistä, ja suuntasin sitten Kuutin perään. Ja ihan niin kuin arvelinkin, vauva hiljeni heti kun otin ensimmäisen askeleen kauppaa kohden, minkä jälkeen loppureissu sujuikin mukavasti.

Ja mitä tästä opimme? Emme mitään, muuta kun, että odotan jo niin kovasti Välkyn joulun ja välipäivien vapaita! Miten paljon helpompaa ja hermoja säästävämpää onkaan hoitaa juuri esimerkiksi ulos menemiset yhdessä. Toinen hoitaa Nyytin ja toinen Kuutin, ja, jos pinna alkaa jommallakummalla kiristyä, niin sitten vaihdetaan. Homma toimii vähän niin kuin joululahjana annettu jaettu uupumus, josta Janna Rantala kirjoitti eilen kolumnissaan Hesarin nettisivuilla. Paitsi, että meillä jaettavana on kestetyn huudon määrä, ja se pikkulasten vanhempien ikuinen väsymys tulee tänä jouluna vasta kakkosena.