Miten päästä yli siitä, kun pettyy itseensä
Minä olen mokailun mestari. Puhun liian kovaa ja päästelen suustani asioita, joiden olisi pysyä ihan vaan siellä omien aivojeni syvimmissä loukoissa. Mokailun lisäksi olen myös saamaton ja mukavuudenhaluinen, mikä tarkoittaa sitä, että tehtyjen suunnitelmien toteutus jää helposti puolitiehen. Aina tulee jotain, minkä vuoksi jokin suunniteltu juttu jää, kuten esimerkiksi juhlat laihdutusprojektin keskellä tai ”ajanpuute” harrasteopiskeluni palautustehtäviä tehdessä.
Elämäni aikana olenkin usein joutunut pettymään siinä, etteivät asiat mene niin kuin toivon. Ja useimmiten olen vielä huomannut vian olleen yksin ja ainoastaan minussa. Olisi pitänyt vain olla hiljaa ja peittää ärtymykseni, olisi pitänyt tehdä asiat ajallaan ja olisi pitänyt olla avaamatta sitä konvehtipakettia eilen illalla. Olisi ja olisi, mutta eipä vaan ollut. Juuri siinä tilanteessa, kun asiat ovat poikenneet toivotulta kurssilta, MINÄ ITSE olen valinnut tehdä sen, mitä olen milloinkin tehnyt. Riidellyt, laiskotellut ja herkutellut. Ja kaikki nuo olisi ollut parempi jättää tekemättä.
Harmitus omaan itseensä voi olla lamauttava tunne. Pettymys voi nimittäin helposti imaista kaltaiseni melankolisuuteen taipuvaisen ihmisen itsesäälin syövereihin ihan totaalisesti, ja sieltä jos mistä on ainakin pieneen hetkeen vaikea päästä pois tavallisten ihmisten kirjoihin. Silloin kun harmittaa, on ainakin minun hyvin helppo kääntää ajatukset siihen suuntaan, etten kelpaa mihinkään, tai, etten ainakaan kelpaa siihen, missä joskus olen epäonnistunut. Ei minusta koskaan, en osaa, en viitsi, en vaan pysty, ei sitä ihmistä kuitenkaan kiinnosta.
Mutta, mikäli kyse ei ole mistään vakavammasta tilasta kuten esimerkiksi masennuksesta, on tuosta melankolian alhosta ylös pääsemiseen omakohtaisen kokemukseni perusteella vain yksi tie: tekeminen. Ihan siis minkä vaan asian. Vaikka vain rentoutumisen, nukkumisen tai vaikka välipalan syömisen. Tekeminen parantaa, ja auttaa. Ja siinä tapauksessa, kun tavoitteena on karistaa pettymyksen karvas maku kielen päältä, on oikeastaan ihan sama mitä tekee, kunhan saa vain jotain muuta ajateltavaa. Monille toimii urheilu, mutta itse olen todennut, että hyvänä ”tyhjennysharjoituksena” toimii myös esimerkiksi poukkoilu Jumbon välipäiväaleiden ruuhkassa. Eli siis tee, tee ja tee, kunnes paha mieli unohtuu ja elämä voittaa, tai kuten naurujoogassa sanotaan: Fake it, fake it, untill you make it!
Vaikka tietenkään, oikeassa elämässä ei harmituksenkaan kohdalla tarvitse oikeasti alkaa feikkaamaan yhtään. Riittää, kunhan vain tekee ihan normaaleita juttuja ja menee eteenpäin. Aika parantaa, ja se, mikä ei tapa, vahvistaa ja opettaa. Ja tärkeinhän oppi itseensä pettymiseen liittyen on se, että oppii hyväksymään sen tyypin, joka tuijottaa aamulla vastaan vessan peilistä, ja olemaan sinut itsensä kanssa vikoineen ja epäonnistumisineen kaikkineen. Kukaan ei ole täydellinen, ja kaikessa saa yleensä uuden mahdollisuuden. Ei ihan aina, mutta melkein.
Minäkin olen nimittäin epäonnistunut ja oppinut. Lopettanut ja aloittanut uudestaan. Näistä elämän ei ihan niin isoista asioista esimerkiksi mainittakoon, että aloitin blogin kirjoittamisen jo ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen huonolla menestyksellä. Runosuoneni ei sykkinyt, enkä päässyt päiväkirjassani muutamaa tekstiä pidemmälle. Ja voi vitsit, miten minua on tuon jälkeen harmittanut, etten silloin aikanaan merkinnyt tarkemmin muistiin tuntojani ja kertomuksia äitiyslomapäivieni kulusta. Kuinka mukavaa olisikaan nyt pystyä vertailemaan nykyistä elämäämme silloiseen ja päivitellä silloista hermoiluani kaiken kanssa. Silloin en siihen pystynyt, ja nyt tuo ainutlaatuinen aika elää eteenpäin enää omassa alati hatarammassa muistissani sekä tuolloin ottamissani valokuvissa.
Mutta, mikä on tehty, on tehty ja, mikä on jäänyt tekemättä, on jäänyt tekemättä. Sekuntiakaan jo eletystä elämästä ei enää koskaan saa sellaisenaan takaisin, mutta omaa elämäänsä ja omaa itseään ei kuitenkaan kannata turhaan lokeroida epäonnistujien joukkoon yhtään missään asiassa vain muutaman kokemuksen perusteella. Siinä tilanteessa, kun jokin on mennyt vinoon, pitää vain jatkaa elämää ja yrittää uudestaan. Pyytää anteeksi, jos on sanonut jotain tyhmää, ottaa yhteyttä, jos ystävyys on päässyt viilenemään, mennä lenkille, jos vyötärönnyörit kiristävät ja vaikka kirjoittaa blogiin, mikäli se tuntu hyvältä. Varmaa on, että esimerkiksi laihdutus ei huolella tehtynä tietenkään korjaa tilannetta hetkessä, ja, että suurin osa ensimmäisistä sieluntuotoksista, kuten vaikka blogiteksteistä, on pelkkää p***aa, mutta tämäkin korjautuu ajan mittaan, kunhan vain jaksaa tehdä. Pitää vain yrittää ja yrittää, reippaasti ja ilman ennakkoluuloja omasta pärjäämisestään.
Ja itseensä pettymisen karvasta kalkkia olen saanut minäkin juoda ihan aimo annoksen nyt viimeksi jouluna. Ei vitsit, miten ajattelematon käytökseni on harmittanut minua, mutta onneksi ihan normaalin arjen jatkaminen on tepsinyt. Ja tietenkin iso vilpitön anteeksipyyntö. Se on nimittäin todella usein paras paikka aloittaa.