Aina se on parisuhde tai yöunet, joka kärsii
Kuten alkuviikosta kirjoitin, meillä lapset laitetaan nukkumaan viimeistään kahdeksalta lähestulkoon poikkeuksetta joka ikinen päivä. No koskas sitten itse menen nukkumaan? Ääh… Kymmeneltä? Yhdeltätoista? Vähän jälkeen puolenyön? Eikö olekin kummallista, että lapsille meillä kyllä on Välkyn kanssa hyvä rytmi, josta ei arjen sujuvuuden vuoksi koskaan jousteta, mutta omalla kohdallamme venytämme varsinkin tuota nukkumaanmenoaikaa ihan mielin määrin ilman minkäänlaista systeemiä.
Hohhoijaa. Ja kun molemmat meistä kyllä tietävät paremmin, kuin valvoa silmät ristiin ja seuraavan päivän aivot sumuun jonkun Real Madridin myöhäispelin vuoksi. Siltikin sitä omaa aikaa on kummankin meidän vain pakko saada, ja näköjään paras aika siihen on sen jälkeen, kun pienet riiviömme ovat menneet illalla nukkumaan.
Ja niinhän se on. Lasten hereillä ollessa ainakin minun on mahdotonta irrottautua hetkestä ja uppoutua omiin juttuihini; salaamaan nettiä, lukemaan kirjaa tai vaikka nyppimään kulmakarvojani. Yleensä omatuntoni ei anna pidemmän päälle tässä hommassa myöden, ja vaikka joskus antaisikin, niin kaksi pientä riippakiveäni pitävät kyllä tasan tarkkaan huolen siitä, ettei äidin huomio pääse herpaantumaan heistä hetkeksikään. Silloin nimittäin alkavat kaapeista ja pöydiltä hävitä tavarat ja lääkärilaukun varusteet löytävät pian tiensä vauvan suuhun.
Omaa aikaa on siis otettava silloin, kun sitä on keskeytyksettä tarjolla, eli illalla lasten mentyä nukkumaan. Ja periaatteessa siinä, että iltakasin jälkeen käpertyy sohvannurkkaan räpläämään padia tai puhelinta taikka lukemaan kirjaa, ei ole mitään pahaa. Onhan nyt jokaisen nimittäin hyvä saada tehdä ihan mitä huvittaa edes vähän aikaa joka päivä. Se pitää ihmisen osaltaan järjissään ja pään muutenkin kunnossa.
Mutta jokin asia ei pelkällä itseensä sulkeutumisella kuitenkaan pysy kunnossa. Hyvinvoiva parisuhde tarvitsee nimittäin myös sellaista aikaa, joka vietetään ilman lapsia kahden kumppanin kanssa. Ei niin, että molemmat nököttävät vierekkäin syventyneinä kumpikin omaan naamakirjafeediinsä, vaan niin, että katsotaan toista silmiin ja ihan oikeasti kuunnellaan, mitä toinen sanoo. Vaikka kyse olisikin sitten vain Trivial Pursuitista, niin sekin parissa yhdessä vietetty aika on miljoona kertaa arvokkaampaa yhdessä jaksamisen kannalta, kuin lähellä mutta kuitenkin kaukana vietetyt lukemattomat muut illat.
Ja koska molempien meidän, minun ja Välkyn, energia vyöryy mukavuudenhakuisuudessaan iltaisin kohti elektronisia viihdelaitteita, meidän pitää oikeasti kiinnittää huomiota siihen, että edes joinakin päivinä viikossa tekisimme jotain yhdessä. Katsoisimme leffan, tai menisimme lapsenvahdin saadessamme viettämään hetken aikaa jossain muualla. Ihan mitä vaan, kunhan se tehdään yhdessä.
Ennen lapsia me nimittäin puuhasimme kaikenlaista yhdessä. Silloin omaa aikaa oli riittämiin, ja sen vastapainoksi molemmista meistä oli hauskaa keksiä yhteisiä menoja iltojen ja viikonloppujen ratoksi. Kuitenkin nykyään, kun yritän samaa, niin vastauksena on tyly: ”Onko meidän pakko?”. Ja: ”Jos on pakko, niin voidaanko me tehdä sitä kotona?”.
Nimittäin, perhe-elämämme yhtälöön on lasten saamisen jälkeen luikerrellut voimakas tekijä, joka helposti vesittää pienimmätkin yrityksemme viettää laatuaikaa aikuisena pariskuntana; Väsymys. Väsymys, josta lähes kaikki pikkulasten vanhemmat kärsivät, ja joka ainakin meillä on Nyytin yösyöntien ja Kuutin heräilyjen myötä saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että yksikin nollaunilla menty yö tuntuu ja sattuu ihan fyysisenä kipuna molemmissa meissä vanhemmissa.
Juuri jakamamme väsymyksen takia, ymmärränkin Välkyn haluttomuutta puuhata jotain kodin ulkopuolella ja yöunien kustannuksella erittäin hyvin. Ei ole kiva olla väsynyt, ja periaatteessa lisäväsymyksen pelko on minunkin mielessäni voimakas motivaattori kotiin ja olohuoneen sohvalle jäämiselle. Mutta kotona taas vaara sulahtaa eristyksiin ikiomien juttujemme sekaan on kuitenkin niin suuri, että paremmin ilta sujuu parisuhteen kannalta kuitenkin jossain muualla.
Ja tässä se dilemma sitten piileekin: Lasten kanssa vietetty aika on pois omasta ajasta, oma aika pois parisuhteesta ja parisuhdeaika pois yöunista. Eli lopulta se on aina joko parisuhde tai yöunet, jotka kärsivät, eikä tähän nollasummapeliin ei ole minusta muuta ratkaisua, kuin oman ajan, treffi-iltojen ja jopa nukkumisen suunnitteleminen niin, että lapsilta yli jäävää aikaa riittää edes jonkin verran jokaiseen.
Mahdotonta? Ehkä, mutta pakkohan meidän on taas tänään yrittää, kun meillä on lapsenvahditkin illaksi valmiina. Ja tietysti myös kaukaa viisaina buranaa, kahvia ja tulitikkuja aamua varten odottamassa.