Vanhemman kaksinaismoralismia

”Ääätiii. Miinä ei ossaa.”

”Ai, et saa sukkia jalkaan vai?”

”En. Äätii auta minnuu.”

”Eikun yrität nyt ite vaan. Kato sullahan on jo toinen sukka jalassa. Sä osaat ihan varmasti kunhan nyt vaan kunnolla yrität.” – – – ”Ja älä nyt heti hermostu. Pitää yrittää ensin ihan rauhassa ja tosissaan, ennen kun voi sanoa, ettei osaa.”

Ja osasihan se tyttö lopulta laittaa sen toisenkin sukan jalkaan. Olin tietenkin ylpeä hänestä ja taputtelin itseäni myös samalla selkään. En nimittäin ollut hermostunut Kuutin tämänkertaisen sukkaepisodin päättäneeseen miniraivokohtaukseen, vaan tyynesti keskeyttänyt tytön puuhat ja valistanut häntä elämänviisauksillani.

Kerroin siis lyhykäisyydessäni hänelle, miten elämässä ei saa antaa periksi heti ensimmäisen vastoinkäymisen tullen. Pitää vain ottaa väärinpäin mennyt sukka pois jalasta ja aloittaa uudestaan. Eikä raivota ja luovuttaa. Silloin ei nimittäin opi mitään, eikä pääse yhtään eteenpäin pukemisen opettelussa tai missään muussakaan hommassa.

Selvä se, ja ainakin tämän kerran oppi meni pieneen ihmiseen perille. Mutta miten onkaan asioiden laita omalla kohdallani? Huomasin nimittäin pian ulos päästyämme lisääväni Välkylle viestittämääni kauppalistaan vielä yhden ylimääräisen rivin: Irtsareita. Siis mitä?

Eikö minun pitänytkään laihduttaa ja sportata? Panostaa itseeni ja mielellään hankkia vähän lihasta tai ainakin kiinteytyä vähän? Minne tämä hävisi?

Onko todellakin niin, että tytärtäni kyllä opetan olemaan kärsivällinen ja olemaan antamatta periksi, mutta omalla kohdallani muutama huonosti nukuttu yö ja vauvan parin päivän vatsaongelmat taittavat kamelin selän niin totaalisesti, että hommaan ei auta muu kuin sokeri? Eikä ihan mikä tahansa sokeri, vaan puhdas ja totaalisen ravinneköyhä valkoinen karkkisokeri, jota Välkky kylläkin kuuliaisesti rakkaan vaimonsa pyynnöstä kantoi kotiin ihan 700 gramman verran.

Hohhoijaa. Ja tietenkin noilla muutama päivä sitten tänne meille kotiutuneilla karkeilla on tällä hetkellä vain yksi osoite; minun vatsani. Että en voi todeta, kuin että surkeasti meni. Hyi minä!

Kuitenkin, aivan kuten Kuutillekin toitotin, tässäkään ei nyt muu auta, kuin alkaa uudestaan muutaman viikon sokerivieroitus ja tsempata entistä kovemmin herkuttelun ja urheilun kanssa. Onneksi huomenna on treenipäivä. Jospa sieltä salilta tarttuisi hien lisäksi kotiin viemisiksi myös vähän parempi mieli.