Tapahtui kuntosalilla
Tuijotan kroppaani kokovartalopeilistä kuntosalin pukuhuoneessa. Ei huono, mietin, siis kahden pienen lapsen äidiksi. Ei yhtään niin leveä, kuin miltä välillä tuntuu, eikä yhtään niin muhkurainen, kuin miltä välillä varpaisiin päin katsoessa näyttää. Joko tämä salilla hutkiminen on todellakin nopea tie onneen, tai sitten olen ollut vähän liian ankara itselleni. Jep, varmaankin aivan liian ankara. Minähän näytän nimittäin aika tosi hyvältä.
Samalla kun hykertelen ulkomuodolleni siinä peilin edessä, minua vastapäisen kaappirivistön eteen parkkeeraa kaksi minua varmaan ainakin viisi vuotta nuorempaa naista. Sisäinen olkapäälletaputteluhetkeni keskeytyy kuin taikaiskusta, koska silmiini osuu jotain, mitä en ole ennen nähnyt. Nimittäin silikonirinnat, mahdottoman isot sellaiset ja ainakin minun elämäni ensimmäiset ihan näin läheltä nähtynä.
Yritän olla ihmettelemättä vastapäätä vaatteita vaihtavan naisen rintavarustusta, mutta huomaan vähän väliä vilkuilevani alta kulmieni hänen suuntaansa. Siinä on nimittäin jotain, mitä katsoa. Toisin kuin omissa pienissä patalapuissani, totean, ja vilkaisen peilistä etumustani, joka roikkuu imetyksen tuomasta pienestä täytteestä huolimatta nyt jo enemmän tai vähemmän.
Patalappujen kautta huomioni palaakin taas omaan kroppaani. Noh, ajattelen, onhan nämä reidet ja peppu kuitenkin ihan ok, vaikkeivat tissini olisikaan enää missään kunnossa. Jep, aikas hyvä. Ja ping, olen taas takaisin omassa omakehuhyggessäni. Seuraavassa hetkessä se silikonirintainen nainen tulee viereeni peilin eteen korjaamaan ponnariaan ja verryttelemään näköjään kipeää olkapäätään. ”Eiks tää peili hoikennakkin kivasti?” hän kysyy mukavalla äänellä. Siis mitä? Hoikentava peili, ei oo totta!
Hymyilen naiselle takaisin, ja vastaan jotain kivaa, vaikka sisälläni kuulen juuri kiillotetun itsetuntoni murenevan vähän kantistaan. Vai hoikentava peili vielä? Anna mun kaikki kestää. Tällä mammalla ei siis olekaan hoikkia reisiä tai takalistoa rinnoista nyt puhumattakaan. Se pieni loistokkuus, joka minunkin etuvarustuksessani joskus oli, on kyllä melkeinpä kokonaan hävinnyt imetyksen myötä, ja kaikki muu hyvä kropassani olikin ilmeisesti vain aistiharhaa.
Hohhoijaa. Ihan itkettää, tai siis oikeastaan ei. Ei se ulkomuoto minulle nyt niin suuri juttu ole, ja tiedän kaiken lisäksi olevani olosuhteisiin nähden oikeasti ihan hyvässä kunnossa. Ja jos ihan aikuisten oikeasti haluan kapeammat reidet, niin sitten ei auta muu, kun treenata ja puputtaa salaattia. Eli kyykkäämään mars!